Synnytys

Tahtomattaan ajatukset alkaa kääntyä synnytykseen, kun laskettuun aikaan on enää 7 viikkoa. Tänään mennään siis tasan 33+0 ja tänään olikin neuvolassa käyntiä taas. Loppua kohden käynnit tihenevät, joka on tietysti vauvan kannalta tärkeää mutta minua ne vähän turhauttavat. Samat testit tehdään joka kerta, inhottaa pissata purkkiin ja vatsanpainelu sekä sf-mitan otto tuntuu ikävältä. Eikä mieltä tietenkään kohota se vaa'alla käynti. Nyt kun kirjoitan tätä, niin tuntuu melko typerältä valittaa näistä asioista. Kovempi koitos on edessä, nimittäin se synnytys! Meidän vauva onkin onneksi jo nyt raivotarjonnassa eli niin sanotusti oikein päin syntymää ajatellen. Toivotaan, että hän ei enää kääntyiskään.. :)

Mä tiedän, että synnytyksestä ja sen lähenemisestä tulee minulle todella vaikeaa. En varsinaisesti pelkää itse synnyttämistä mutta siihen liittyviä asioita kylläkin. On vaikea selittää, miltä minusta tuntuu. Inhoan ensinnäkin kaikkea ylimääräistä mitä ihmiseen laitetaan esimerkiksi leikkauksien yhteydessä. En pysty katsomaan/puhumaan verenkiertojärjestelmästä tai tunnustelemaan omaa sykettä. Verikokeet saa minut todella levottomaksi ja sisäelimet sitäkin levottomammaksi. En oikein tiedä mitä se on. Ällötystä? Pelkoa? Inhotusta? Kuvotusta? En osaa pukea sitä sanoiksi.

Voisin kertoa pienen tarinan niistä hetkistä, kun olen käynyt lävistettävänä. Päätökset kieli- ja napalävistyksiin olen tehnyt kauan ennen itse toimenpidettä, sillä olen tarvinnut aikaa kuvitella h-hetken päässäni. Kävin sen useita ja taas useita kertoja läpi pääni sisällä, ikään kuin valmistautuen joka hetkeen. Niiden ottaminen on edelleen ollut hulluinta mitä olen tehnyt, omalla mittakaavallani. Siltikin, kummallakin kerralla taju meinasi lähteä - ei kivusta, ei neulasta eikä tilanteesta, vaan siitä että toimenpiteen jälkeen tajusin, minussahan on reikä. Enkä vielä tänäkään päivänä pysty itse vaihtamaan korujani. Ja tämä kaikki pätee synnytykseen, tarvitsen itselleni sen, että käyn läpi pahimmatkin mahdolliset skenaariot. Se jotenkin auttaa minua itse tilanteessa.

Minulla on mielestäni korkea kipukynnys ja vielä sitäkin itsepäisempi luonne. Olen ajatellut, että menisin synnyttämään ilman puudutuksia. Miten kuitenkaan edes voisin kuvitella sellaista kipua? Enhän ole ennen sellaista kokenut. Tämä on ajatuksena todella hieno mutta luulen että jopa minä joudun taipumaan tässä asiassa. Pelkään itse puudutuksen laittoa enemmän kuin synnyttämistä ja sen takia olen valmis kokemaan järjetöntä kipua. Eihän tässä ole taas mitään järkeä? Mutta edelleen, kaikki ylimääräinen mikä ihmiskehoon laitetaan, saa minut vavahtamaan pahemman kerran. Yksi ilta, pelkkä epiduraalipuudutuksesta kertova teksti kuvineen sai minut itkemään. Vaikka sen tarkoitus on helpottaa synnyttäjän oloa. Todella toivon, että kun se aika koittaa, tunnen niin pahaa kipua, että yksi puudutus sinne tai tänne ei enää heilauta suuntaan tai toiseen.

Lähes päivittäin etsin uusia synnytyskertomuksia luettavaksi. Ei sen takia, että niistä pitäisin, vaan siksi että osaisin varautua siihen mitä saattaa olla luvassa. Ja koska olen niin hemmetin utelias. Olen lukenut yli 24 tuntia kestävistä synnytyksistä, pahoista repeämistä, katetreista, yllättävistä keisarinleikkauksista ja kaikesta mahdollisesta minkä en edes tiennyt olevan mahdollista. Silti mä jaksan päivittäin pöyristyä ja hämmentyä yhä enemmän.

Kaikista kovin pala minulle tulee kuitenkin olemaan synnytyksen jälkeinen aika. Kipeät paikat, verenvuoto ja kaiken aloittaminen alusta. Turhauttaa todella paljon lantionpohjalihasten hiiiidas kuntouttaminen, mahdollisen vatsalihaserkauman korjaaminen ja ylipäätään kunnon palautuminen. Luonteeni on liian kärsimätön. Menisin synnytykseen ilomielin kokemaan tuskaa, jos saisin vastalahjaksi raskautta edeltäneen olotilan ja kunnon. En ikinä ennen ole edes tajunnut mitä kaikkea sitä voikaan synnytyksestä tulla. Jotenkin sitä on ollut niin kapeakatseinen ja miettinyt itse synnyttämistä, ei niinkään sen jälkeistä aikaa. But man, I've been so wrong.

rv 33+0

Kun vertaa ylempää ja alempaa kuvaa, niin täytyy todeta kuinka ihmeellinen naisen keho on. Se tekee ihan hirmuisen työn. Raskaus ja synnytys näkyy minulle nyt ihan eri silmin kuin ennen. Näillä hetkillä vauva painaa jo noin 2 kiloa, joten onhan senkin päivittäinen kantaminen jo melko raskasta, vaikka ei se siltä tuntuisikaan. Mahalla alkaa kuitenkin olla jo sen verran kokoa, että liikkuminen on vaikeaa. Katsotaan sitten muutaman viikon päästä onko vaikeus kaksinkertaistunut :D Synnytysvalmennus on 3.1, jossa toivottavasti saa ajatuksia hieman selvennettyä lisää. Nämä on niitä todella jänniä aikoja.. :)

p.s. tuli aika raskas, ajatuksentäyteinen postaus, toivottavasti ei liian :) niin, ja jos joku jaksaa jakaa omia kokemuksiaan, niin niitähän luen enemmän (tai vähemmän:D) kuin mielelläni, kuten tämä teksti hyvin ilmensi :D