Synnytysdoulana oma mies - minkälainen kokemus?

Tämä kirjoitus on omistettu kokokaaan mun ihanalle miehelleni, joka jaksoi läpi koko synnytyksen tsempata ja olla tukena. Itse olin synnyttämässä mutta kyllähän tukihenkilönkin rooli on melko haastavaa puuhaa.

Aluksi oudoksuin koko ajatusta siitä, että hän tulisi edes mukaan synnytykseen. Ajattelin, että se olisi meitä erottavaa, että tavallaan muuttuisin hänen silmissään jotenkin negatiivisesti. Koko synnytyksen näkeminen voi olla myös hieman rajua touhua, varsinkin jos sattuu olemaan herkkä luonteeltaan. Me juteltiin aiheesta paljon. Kerroin omista peloista ja hän kertoi vastaavasti omista ajatuksistaan. Yllätyin siitä, kuinka paljon ne erosivat toisistaan. Tajusin, että mieheni haluaa olla siellä tukemassa nimenomaan juuri minua. Että hän rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen, olin sitten synnyttämässä tai missä muussa tilanteessa tahansa.. :') Omat pelkoni tuntuvat jälkikäteen todella typeriltä mutta silti oli tärkeää, että juttelimme niistäkin avoimesti jo hyvissä ajoin ja moneen otteeseen. Raskauden aikana siis muutin mieltäni ja sanoin, että totta kai hän saa tulla mukaan, jos vain itse aidosti haluaa. Ja hän halusi.

Kuvittelin koko ajan, että miehelle saattaa olla melko rankkaa nähdä sellaista määrää kipua ja kärsimystä, kun hän voi vain katsella sivusta, kun toiseen sattuu. Olin tässäkin asiassa kuitenkin väärässä. Ja sen sain huomata, kun synnytys eteni, tai oikeastaan meidän tapauksessa, kun se ei edennyt. Se tuki ja turva, jonka sain häneltä koko tuona pitkänä aikana on jotain käsittämätöntä. Päinvastoin sitä mitä olin ajatellut, mielestäni meidän intensiivinen synnytyskokemus vahvisti meidän suhdetta, jonka en tajunnut edes olevan mahdollista enää. Olin ajatellut, että olemme jo todella läheisiä.

Tajusin myös, että ei mieheni ikinä katsoisi minua vieroksuen tai ajattelisi mun olevan jotenkin ällöttävä. Totta kai pieni osa siitä "naiseudesta" ihan vähän häviää, kun kaikki eritteet lentävät ja ronkitaan ja tongitaan. Silti mulle oli koko ajan enemmän kuin okei, että hän näki kaiken minkä näki. Ja tämä on nimenomaan se asia, mikä oli suuri yllätys itselleni. En olisi ikinä uskonut, että voisin olla siinä niin luonnollisesti. Avoimena. Haavoittuvaisena. En usko, että olisi ketään toista, jolle voisin näyttää tätä "heikkoa" puolta itsestäni. Parasta koko synnytyksestä oli nimenomaan se, että oltiin siinä yhdessä, kun meidän pieni näki ensi kertaa maailman tältä puolelta. Helpottavaa oli, kun sai tarttua miestä kädestä milloin tahansa ja tiesi, että hän on siinä ihan samalla tavalla kuin itsekin olin. Täysillä.

minun silmissä maailman paras mies :)

En etukäteen osannut ajatella omaa miestäni synnytysdoulana mutta sitä hän totisesti oli. Hän ei vain kannustanut ja antanut kaikkeaan, vaan hän myös piti huolen mun hyvinvoinnista siinä määrin kuin oli mahdollista, kun en itse enää kyennyt. Hän huolehti mun eduista. Hän laittoi rattaat pyörimään, kun vaikutti siltä ettei mitään voitu tehdä. Kuinka mä ikinä saatoin kuvitella, että selviäisin ilman häntä? Täysin pöyristyttävä ajatus tämän päivän ajatusmaailmassa. Välillä jopa tuntui, että oltiin koko hommassa kahdestaan.

Kukaan ei ole ikinä ennen osoittanut sellaista luottamusta ja uskoa minuun, mitä hän valoi koko matkan ajan. Hän pysyi vahvana. Uskomattoman vahvana minun vuokseni! Jos se ei ole rakkautta, niin mikä sitten on? Tuollaisen kokemuksen jälkeen, en osaa myöskään ajatella, että joskus oltaisiin kaukana toisistamme. Minusta nimittäin tuntuu, että olemme loppuelämän sidoksissa toisiimme, muutenkin kuin yhteisen lapsen kautta. Hän on vaan luonteeltaan niin epäitsekäs, hellä ja rakastava, että joskus mietin miksi hänet on suotu juuri minulle?

Myöhemmin sain tietää, että kyllä miestäni oli pelottanut minun puolesta. Että hänellä oli meinannut usko loppua. Ja että oli aivan hirveää katsoa sivusta sitä mitä menin läpi. Hän ei kuitenkaan näyttänyt sitä. Hän piti sen piilossa. Ja katsoa tapitti minua niin kuin olisin ollut yksi maailman vaikutusvaltaisimmista henkilöistä. Jollain erityisellä tapaa arvokas ja tärkeä. Aivan kuin hän olisi katsonut minua ihaillen. Miten olisin voinut tuottaa hänelle pettymyksen? En mitenkään ja se antoi voimaa jaksaa eteenpäin. Silloin kuin kroppa ei enää jaksanut sekuntiakaan niin se korjattiin mielen voimalla. Ja nimenomaan mieheni vaikutuksella. 

<3

Hän piti minulle oksennuspussia. Hieroi. Syötti ja juotti. Kannusti. Vaihtoi siteitä. Halasi. Oli lähellä. Puki ja riisui. Keskusteli henkilökunnan kanssa. Rohkaisi tavalla, joka olisi voinut myös ärsyttää mutta hän vain jotenkin osasi sanoa oikeat asiat oikeaan aikaan ja tehdä tietyt jutut silloin, kun niitä eniten tarvittiin. Miten minä ikinä osaisin kertoa kuinka kiitollinen olen? Kuinka kiitollinen olen vain siitä, että hän on olemassa.

Tietysti annoin hänelle tarkat ohjeet kuinka synnytyksessä sitten toimitaan. Mitään asiaa ei ole olkapäätason alapuolelle! Arvatkaa noudattiko hän mitään ohjeita? Ei tietenkään. Voisin olla vihainen mutta en ole. Olen vain kiitollinen. Hän näki aivan varmasti kaiken ja ilmeisesti vahingossa myös kuvasi videolle mutta ei minua kiinnosta. Tiedän, että minun on turha pelätä sitä, mitä hän ajattelee. Luottamus ja rakkaus on niin vahvaa ja ainutlaatuista. Hän on niin ainutlaatuinen.

Jälkeenpäin olen saanut kuulla kuinka ylpeä hän on minusta. Kuinka hienosti selvisin. Itse en osaa tuntea näin, mutta tiedän, että hän tuntee. Ja hän tuntee niin aidosti ja syvästi. Hänen katseestaan näkyy se kaikki ylpeys minun tekemisestäni. Ei pelkästään tässä asiassa, vaan myös ylipäätään. Se on koskettavaa. Synnytystä seuraavana päivänä hän jopa osti minulle yllätykseksi Michael Korsin laukun. Sen, mitä olin halunnut pitkään. Hän muisti sen. Hän tiesi kuinka iloiseksi tulisin siitä. Hän oli marssinut kauppaan ylikasvaneella parralla, väsyneenä ja sairaalalookilla ja sanonut, että haluaa ostaa tuon laukun. Voin ihan kuvitella myyjän ilmeen. Hän ajatteli varmasti, että ei tuon näköinen äijä ostaisi mitään. Hän teki sen omasta tahdostaan ja se liikuttaa minua todella paljon. Ongelmaksi tässä enää muodostuu se, että miten ikinä osaan näyttää tai kertoa hänelle kuinka paljon välitän? Kuinka paljon rakastan? Miten tärkeä hän on minulle? Joskus itken vain sen vuoksi, että hän on niin ihana. <3 Jos hän tätä tulee lukemaan, niin toivottavasti hän sen tajuaa.. :)