Synnytystarina - kaikki synnytyksestä osa I

Oman synnytystarinani haluan ehdottomasti jakaa myös muille, koska itsehän pelkäsin alussa synnytystä aivan kauheasti ja selvisin siitä kuitenkin loppujen lopuksi kunnialla, joten jos tämä auttaa edes yhtä ihmistä tulevaisuudessa, niin olen hyvin iloinen. Yritän kirjoittaa melko yksityiskohtaisesti mutta silti ytimekkäästi. Oma käsitykseni tapahtuman kulusta on hieman hämärtynyt, joten katsotaan kuinka hyvin pysyn itsekään mukana - päivät kun saattavat mennä hieman sekaisin..

Synnytyskertomus

Olin odottanut synnytyksen käynnistyvän jo todella pitkään, mutta minkäänlaisia tuntemuksia ei oikeastaan ollut ennen perjantaita 17.2. Tuona päivänä olin sopinut perheeni kanssa, että he tulevat vierailulle. Heti herättyäni tunsin outoja tuntoja selässä ja vatsassa. Huomasin myös, että limatulppaa oli alkanut irrota. Silloin tajusin, että samaista tulppaa oli muutes irronnut jo aiemmin mutta vasta tuolloin osasin yhdistää 1+1=2, tai jotain sinne päin. Jännityksen sekaisin fiiliksin aloin leipoa mustikkapiirakkaa, jotta olisi jotain tarjottavaa pitkän matkan vierailijoille. Perhe ei kauaa kerennyt olla täällä omien kiireidensä vuoksi ja heidän lähtönsä jälkeen tuntemukset selän ja vatsan alueella alkoi voimistua. Se oli sellainen aaltomainen kevyt kipu, jota seurasi paineen ja kiristyksen tunne. Yöllä supistuksia tulikin noin 30 minuutin tai tunnin välein. Ne olivat kipuasteikolla sitä luokkaa, että en voinut nukkua mutta koska niitä tuli harvoin, niin arvasin, että mitään ei ollut juurikaan tapahtumassa.

Tunnelmia osastolta. Tässä oltiin vielä toiveikkaita.

Lauantai oli isäni syntymäpäivä ja jännitettiin josko vauvamme saisi samaisen päivän syntymälleen. Supistuksia tuli koko päivän, ne olivat jo huomattavasti kipeämpiä. Niiden aikaväli vaihteli mutta kaikki tulivat aina 10 minuutin sisällä edellisestä. Kärvistelin kotona ja kirosin, mikään ei tuntunut auttavan. Ilta alkoi lähestyä ja välillä supistuksia tuli jopa 2 minuutin välein. En pystynyt enää toiseen unettomaan yöhön, joten miehen suosittelujen jälkeen soitin synnytysosastolle. Siellä vastasi (mun kauhistuksekseni:D) miesääni. Kerroin hänelle tilanteen ja kysyin kannattaako tulla? Hän luetteli hirmu pitkän litannian kaikesta mahdollisesta mutta ymmärsin siitä vain sen osan, jossa kerrottiin että täysin voi tulla oman olon mukaan. Jäätiin miehen kanssa vielä hetkeksi kotiin ihan varmuuden vuoksi, koska olisi tuntunut typerältä, jos supistukset olisikin loppuneet. Niin ei kuitenkaan käynyt ja yrityksistä huolimatta en pystynyt kivuiltani nukahtamaan, vaikka sitä kuinka kovasti yritin. Vaihettiin päällysvaatteet päälle, tarkistettiin tavarat ja tehtiin viime hetken pakkaukset, jonka jälkeen lähdettiin kohti sairaalaa. Olin tosi jännittynyt ja ajattelin vain, että tästäkö se nyt lähtee?

Kello oli jo 23 pintaan ja rimputettiin kelloa. Päästiin sisään, synnytysosastolla vastaanottamassa oli kuin olikin mieskätilö ja ajattelin, että voi tätä tuuriani. Ensin hän osoitti mut virtsanäytteen antoon, jonka jälkeen siirryttiin tarkkailuhuoneeseen. Hän oli melkoinen tarinasetä ja kertoili kaikenlaista, en edes muista, koska yritin keskittyä olemaan rauhallisesti. Sitten käskettiin heittää housut. Otettaisiin streptokokkinäyte. Samalla ilmoitettiin, että kohta tultaisiin ottamaan verikokeet. Lisäksi sisätutkimus ja käyrille. En yritäkään muistaa näiden tapahtumien järjestystä, ne vain vilisti ohi yhtenä pötkönä. Aluksi kaikki tuntui todella oudolta. Sisätutkimus oli tuskaa, mä oikein tunsin, että eipä paljoa oltu edistytty, koska paikat tuntui niin kireiltä. Olin 1 cm auki. Ja kaulaa (tai kanavaa) jäljellä. Tai jotain sinne päin. Mieskätilö kyseli myös synnytystoiveita. Häh? Ei tullut äkkiseltään mieleen muuta kuin ensisijaisena toiveena ettei epiduraalia/spinaalia. Vähän hölmistyneenä en ymmärtänyt edes muuta sanoa, vaikka toiveita oltiin kyllä aiemmin mietitty. Pää tuntui ihan tyhjältä kaikista järkevistä ajatuksista. Keskityin pitämään mieheni kädestä kiinni ja ottamaan kipua vastaan. En tiedä kuinka kauan olin maannut käyrillä mutta jonkin ajan kuluttua kätilö tuli taas käymään ja ilmoitti, että nätisti piirtyy supistuksia ja antoi sairaalavaatteet sekä ohjasi minut eri tarkkailuhuoneeseen. 

näytöllä oleva 62 kertoo supistuksen voimakkuudesta. Ja voin kertoa, että 62 oli vielä lepposta meininkiä.

Edelleen samainen kätilö tuli tarkistamaan tilannetta aika ajoin, tarjosi asteittain eri vaihtoehtoja kipuun. Aina kuultiin lähes sama tilanne - ei juurikaan muutosta tai edistystä. Ensin vedettiin kipulääkkeitä, sitten kipupiikkiä suoraan peppuun, opiaattilitkua, ilokaasua. Mistään ei apua. Taas oli uneton yö edessä tai jossain puolessa välissä. En tarkalleen muista. Yritin juoda säännöllisesti ja aina kun kävi pissalla niin supistus tuli joka ikinen kerta. Alettiin molemmat väsyä miehen kanssa ja hän nukkuikin tai ainakin torkkui sängyssäni tai nojatuolissa. Itse en kyennyt saamaan silmällistäkään unta. Seitsemän aikoihin mieskätilö ilmoitti vuoron vaihtumisesta ja toivotti onnea. Hengittelin ilokaasua ja tunsin vaipuvani uneen pikku hiljaa. Supistuksien väli harveni harvenemistaan. Lopulta 15 tunnin jälkeen supistukset loppuivat kokonaan. Päätin antaa itselleni luvan nukahtaa hetkeksi. Olo oli huono. Ja totta kai pettynyt. Aamuun tullut kätilö kävi jossain vaiheessa esittäytymässä ja noin yhdeksän aikoihin aamulla havahduin taas vessahätään. Menin pissalle eikä sekään enää aiheuttanut supistusta, joten käskin miestä kysymään josko voitaisiin lähteä kotiin, koska mitään ei enää tapahtunut. Ja niin me lähdettiin. Väsyneinä ja turhautuneina. 

Sunnuntaina ei enää tapahtunut mitään. Nukuimme univelkoja ja oli helpottavaa saada kunnolla unesta kiinni, vaikka eihän se samanlaista unta ollut kuin yöllä. Mieltä painoi todella paljon mutta onneksi tiesin, että seuraavana aamuna olisi yliaikaiskontrolli ja pääsisimme ehkä käynnistykseen jo ennen keskiviikkoa. Aamu tuli ja jännityksellä odotettiin omaa vuoroamme ultrahuoneeseen. Mies lähti juuri siirtämään autoa, kun minut kutsuttiin sisään. Taas housut kinttuihin ja pöydälle. Ensin tehtiin sisätutkimus ja lääkäri kertoi minun olevan noin 1,5 cm auki. Sitten hän tuumasi "tämä saattaa hieman sattua mutta auttaa joskus synnytyksen edistymiseen". Tärisin kivusta pöydällä ja kyyneleet melkein valui poskille. Toivoin vain, että mieheni olisi ollut siinä. Sitten ultrattiin ja todettiin lapsiveden vähäinen määrä. Painoarvioksi noin 3,6kg. Vauva oli edelleen raivotarjonnassa. Säikähdin hurjan paljon lapsivesi asiaa. Lääkäri kuitenkin sanoi, että ei parin päivän takia rueta käynnistelemään. Selällään maatessa minulle tuli huono olo ja yritin käännähtää kyljelleen, olin jo kastunut tuskan hiestä, sillä alavatsaani oli alkanut kummasti sattua. Lääkäri päästi meidät vielä käyrille eri huoneeseen ja saimme tietolappusen käynnistykseen liittyen. 

Kotiin tultaessa oli pakko ottaa särkylääkettä, koska alavatsa tuntui edelleen ihmeelliseltä ja kivuliaalta. Tuosta hetkestä ei mennyt kuin puolisen tuntia, kun supistukset alkoivat uudelleen. Tällä kertaa ne olivat todella kipeitä. Tulivat noin 8-10 minuutin välein. Yritin löytää hyvää asentoa: välillä makasin kyljellään, välillä nojasin sohvaan ja välillä ravasin kämppää ympäri. Käytin lämpöpusseja sekä vatsa- että selkäpuolella. Muutaman kerran myös kävin suihkussa, jossa sain vatsan rentoutumaan eikä kipu tuntunut ihan niin pahalta. Välillä puolestaan vaivuin epätoivoon ja itku pääsi silloin tällöin. Mutta olin myös päättänyt, että helvetti sitten kun menen sairaalaan niin en enää sieltä tule takaisin ilman vauvaa. Ja niin minä kärvistelin taas koko päivän kotona, välillä keinuttaen lantiota, välillä maaten polvillaan sohvaa vasten. Milloin missäkin ihme asennossa. Supistukset tulivat edelleen noin 10 minuutin välein, välillä 8. Ihmettelin edelleen miksi ne eivät ruenneet tiheentymään kuten olin lukenut. Googlasin vähän väliä tietoa ja ymmärsin, että minulla on pitkittynyt latenssivaihe. Se tarkoittaa, että synnytys on passiivisessa vaiheessa eikä ole varsinaisesti aktiivisesti käynnistynyt. Kirosin taas mielessäni, että mitä pelleilyä tämä nyt on. Yö alkoi uhkaavasti taas lähestyä ja ajattelin, että en kestä enää yhtään unetonta yötä kivuissani. Silti yritettiin mennä nukkumaan - siitä ei tietenkään tullut mitään, koska olin niin kivuissani etten voinut nukahtaa. Pomppasin sängystä ylös ja tilanne alkoi ikävästi muistuttaa edelliskertaa. Päätettiin silti, että nyt mentiin, jos ei muuta niin kivunlievitystä pyytämään. Olihan meille annettu lupa tulla milloin vain aiemman käynnin jälkeen.

ammeessa.

Saavuttiin taas osastolle, huokasin salaa helpotuksesta ettei mieskätilö ollut enää vuorossa. Kello oli jotain kymmenen luokkaa illalla. Tehtiin taas sisätutkimus, jossa olin päässyt kahteen senttiin. Ajattelin, että jes! Vihdoin oltiin päästy eteenpäin. Päästiin nyt eri tarkkailuhuoneeseen, onneksi olin kuitenkin taas yksin huoneessa, joten mies sai myös luvan jäädä. Supistukset olivat edelleen todella kivuliaita ja mietin mielessäni mitä helvettiä ne sitten on, kun alkavat tiheentyä. Moneen otteeseen oli kuitenkin todettu, että kun synnytys alkaa olla aktiivisessa vaiheessa, niin avautuminen tapahtuu nopeammin. Minulta kysyttiin haluaisinko ammeeseen, jota olin aluksi vierastanut. Nyt se kuitenkin tuntui loistavalta ajatukselta ja meille alettiin laskea vettä. Lämmin vesi tuntui ihanalta. Meille tuotiin mehua ja kerrotiin, että saat olla täällä kaksi tuntia ja sitten taas käyrille. Lisäksi tuotiin kipulääkettä pillerien muodossa. Jäätiin tyytyväisinä ammehuoneeseen.

Tästä onkin hyvä katkaista synnytyskertomus. Taitaa muuten tulla niin pitkä, että kukaan ei jaksa lukea. Seuraavassa osassa loput :)