Synnytystarina - kaikki synnytyksestä osa II

Ensimmäisessä osassa kävin läpi jo melkoisen osan synnytyksestä ja se löytyy linkin takaa. Järkevää oli jakaa tarina kahteen osaan, koska muutoin siitä olisi tullut hurjan pitkä, enkä halunnut jättää mitään kohtaa pois. Tässä osassa on tarkoitus käydä loput vaiheet kohti pienen syntymää ja hieman enemmän omia tuntemuksia kuin edellisessä osassa :)

Maanantai-iltana oltiin tosiaan tultu taas synnärille ja päästiin ammeeseen. Ajattelin aluksi, että kaksi tuntia ammeessa on aivan liian pitkä aika mutta se menikin yllättävän nopeasti. Lämpimässä vedessä sain myös vatsaa rentoutettua, joka ei onnistunut oikeastaan muualla. Mies koitti torkkua ammehuoneessa, kun itse yritin samalla torkkua ammeen reunaa vasten. Aika nopeasti tajusin kuitenkin, että uneton yö on edessä tälläkin kertaa. Maanantai vaihtui tiistaiksi. Täytyi nousta ylös ammeesta ja siirtyä taas käyrille. En edes tiedä montako kertaa makasin käyrillä yhteensä synnytyksen aikana. Omasta mielestäni aivan liian monesti, sillä kipu oli pahinta maatessa ja istuessa. Noin neljän aikaan yöllä saimme sisätutkimuksessa onneksi kuulla, että nyt olin auki "jo" 4 cm. Se valoi minuun aivan uudenlaista uskoa jaksaa. Tunsin toivoa, tunsin että hyvä tästä vielä tulee. Silmät kirkkaina ja uutta voimaa täynnä jatkoin kivun vastaanottamista hengityksen avulla. Mies hieroi selkää, istuin jumppapallolla, välillä hengittelin ilokaasua ja välillä vain kävelin ympäriinsä. 

En uskaltanut oikein syödä mitään ja väsymys alkoi painaa. Mielessä pyöri ihan liikaa ajatuksia ja välillä keskittyminen pääsi herpaantumaan, jolloin kipu tuntui pahemmalta. Oli ihanaa, kun sai nojata miehen rintaa vasten aina kun tuntui siltä. Hän jaksoi olla vierelläni lähes koko ajan - poistui ainoastaan käyttämään koiraa ulkona. Tämä siltikin, vaikka sanoin olevan ok, jos hän haluaisi mennä kotiin lepäämään. En tajua kuinka olin saattanut kuvitella raskauden alussa pärjääväni yksin. Onneksi olin muuttanut mieleni ja annoin mieheni olla mukana koko pitkän matkan.

Tiistai aamuna oltiin ihan varmoja, että tänään meidän vauva syntyy. Myös kätilöt vaikuttivat olevan sitä mieltä. Vuorot kuitenkin vaihtuivat, osa kätilöistä alkoi olla jo samoja ja osa sitten vielä täysin uusia. Yritettiin kävellä sairaalan käytäviä ja kivuttiin jopa rappusia, välillä nojaten kaiteeseen ja välillä pysähdellen. Tiistaipäivä alkoi vaihtua illaksi, edistystä ei ollut juuri tapahtunut. Aloin olla kiukkuinen, jopa vihainen. Miksi kovista kivuista huolimatta kehoni ei saanut aikaan minkäänlaista tulosta? 4 sentin aiheuttama ilo ja toivo alkoi hiipua. Jossain vaiheessa minulle ehdotettiin uudestaan ammetta. Suostuin tällä kertaa lähes hymy huulilla, sillä se oli auttanut viimekin kerralla. Mieheni oli pakko lähteä käymää kotona ja jäin yksin ammeeseen. Enää en pystynyt olla sielläkään rentona, kivut tulivat liian voimakkaina ja uuvuttavina. Tuntui kuin vatsaa olisi revitty auki. Ainut asento jossa pystyi jotenkin olemaan, oli nelinkontin kasvot veteen päin. Hengittelin ilmaa aivan vedenpinnan rajassa. Tuijotin pohjaa ja hetken aikaa mietin: mitä jos vain luovuttaisin nyt? Mietin mahassa kantamaani pientä ihmisalkua ja sain taas uutta voimaa taistella ja annoin kivulle valtaa. Kyllä minä tästä selviän. Enää muutama tunti. Ei siinä voi kestää kovin kauaa, sillä oltiin tultu jo niin pitkälle. 

Ammeesta ei siis enää ollut niin paljon hyötyä, kun olisin toivonut. Mies saapui takaisin sairaalalle ja maattiin tietysti käyrillä taas jonkin aikaa. Tunnit kuluivat ja yritettiin keksiä kaikenlaista puuhaa. Välillä jopa jaksettiin vitsailla. Siitä tiesin, että en ole ainakaan vielä niin lopussa kuin olin ajatellut. Vihdoin ja viimein tapahtui kauan odotettu käänne noin 19 aikaan tiistai-iltana. Tunsin lämpimän holahduksen ja kipitin vessaan. Lattialle valui mitä selvimmin lapsivettä. Olin yhtä aikaa riemuissaan ja hämillään. Tunsin itseni lähes voittajaksi! Tiesin, että edistystä alkaisi tapahtua ihan niillä sekunneilla. Samalla mielessä kävi pelko, että mitähän supistukset alkavat nyt olla? Kuinka paljon minuun voi enää sattua?

Painettiin nappia, joka hälyttäisi paikalle kätilön. Vähän ennen 20 saatiin tietää, että olen jo 7 cm auki. Se oli niin helpottavaa, kroppa jaksoi sittenkin vielä tehdä kovaa työtä! Tuo 3 sentin matka oli mennyt nopeasti, joten uskoin, että lapsemme syntyy tänään. Olin varma siitä. Pyysin miestäni kysymään, josko voisin saada jotain ulostuslääkettä, koska ajatus synnytyksestä ilman sitä ahdisti minua. Vaihtoehtona oli kuulema vain peräruiske mutta tartuin siihen siltikin, vaikka se kuulosti todella epämiellyttävältä. Onneksi sen laittoin kätilöopiskelija, joka oli todella mukava. Yllätyin, kun ei se kaiken keskellä ollutkaan niin kamalaa. Suurin piirtein samoihin aikoihin saatiin lupa siirtyä synnytyssaliin. 

Supistukset alkoivat olla niin kipeitä kuin olin pelännytkin. Mielessä oli ainoastaan ajatus siitä, että olin tullut jo näin pitkälle, ei tässä kauan enää voi mennä. Olin selvinnyt ilman puudutusta näin pitkälle. Elämäni kovin haaste alkoi selvästi ottaa voittoa minusta, vaikka yritin kuinka. Ravasin hulluna synnytyssalia päästä päähän, ympyrän mallisesti tai ihan miten tahansa kunhan pysyin liikkeessä. Kätilöopiskelija katsoi minua ihmeissään ja jutteli, en pystynyt kuuntelemaan. Sanoin vaan joo. Joo. En muista hänen puheestaan sanaakaan. Pysy liikkeessä, niin kauan kun olet liikkeessä kaikki on hyvin, käskytin itseäni. Sattui aivan helvetin paljon. Silti pakotin jalat liikkeelle. Näytin varmasti järkeni menettäneeltä mutta en välittänyt. Kunnes en jaksanut enää olla pystyssä. Oli pakko päästä istumaan tai makaamaan. Oli levättävä. Keho ei enää pysynyt mukana vauhdissa. Vähän ennen yhtätoista oltiinkin jo 9 senttiä auki. Taas riemun kiljahduksia. Olin 100 prosenttisen varma, että enää tunti ja päästään ponnistamaan. Tiistai vaihtui keskiviikkoon. 

Jossain välissä tuossa 9 sentin kohdilla en enää pystynyt kuin huutamaan kivusta. Oksennus lensi tahtomattaan ja kun kropassa ei enää ollut mitään niin yökin vain ilmaa. Niin kovaa minua koski. Koko kroppa tärisi, vaikka yritin olla paikoillaan. En enää voinut keskittyä mihinkään muuhun kuin kipuun. Kätilöt eivät enää osanneet auttaa. Minut passitettiin suihkuun istumaan pöntölle, jossa mieheni suihkutti lämmintä vettä päälleni. Keinuin pöntöllä omanlaisessa horroksessa käskien välillä vettä kuumemmalle. Se auttoi hetken. Palasimme salin puolelle. Silloin sanoin ensimmäistä kertaa etten jaksa enää, en pysty. Toivoin, että olisin kuollut pois, jotta kipu lakkaisi edes hetkeksi. Ei minulla ollut enää yhtään järkevää ajatusta. Sanoin ääneen etten pysty, vaikka ne sanat oli oikeastaan tarkoitettu itseni tsemppaamiseen. Katsoin kelloa, taas oli kulunut tunteja mutta mitään edistystä ei ollut tapahtunut. Jopa kätilöt olivat ihmeissään, sen sain tosin tietää vasta myöhemmin. Ajattelin, että miten helvetissä jaksaisin enää yhtään tuntia?? Ei minulla muuten olisi ollut mitään hätää mutta tässä vaiheessa koko prosessi oli jo kestänyt niin pitkään. Lisäksi supistukseni olivat aivan omaa luokkaansa. Hyvänä esimerkkinä on 40 minuutin aika, josta oli yhteensä vain 2 minuuttia lepoa kivusta. Yksi supistus saattoi kestää 15 minuuttia putkeen. Käytännössä minulla oli melkein koko ajan supistus päällä mikä vaikeutti kaikkia toimenpiteitäkin. Tiesin etten voinut muuta kuin pitää miestä kädestä ja kestää. Ei vain ollut vaihtoehtoa. Katsoin häntä suoraan silmiin ja näin siellä uskoa. Näin siellä rohkaisua. Se kuva on palanut syvälle omiin verkkokalvoihin. Elämäni pisin matka oli tuo 9 sentistä avautuminen 10 senttiin. Se kesti jopa 8 tuntia. Siihen lisättynä kaikki aiemmat tunnit. Matka oli uskomattoman pitkä.

Tässä parakervikaalin ansiosta supistus ei tunnu ollenkaan, vaikka näkyy ruudullakin. Oli melko hassu olo. Ja jaksoi väläyttää jopa hymyä.

Mies päätti ottaa vähän ohjia käsiin ja lähti kysymään, että eikö tässä oikeasti voi tehdä mitään? Päätettiin, että minulle annetaan parakervikaalipuudutus, sillä sen pystyi vielä antamaan. Se kuulosti ihanalle, melkein kuin taivaan lahjalle. Lääkäri oli kuitenkin leikkauksessa, joten jouduin odottamaan puudutusta kivuissani aivan liian pitkään. Kaikki huokasimme, kun hän vihdoin tupsahti saliin. Puudutus laitettiin ja sain kaipaamani lepohetken, sillä kaikki kivut poistuivat yhtäkkiä. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun ne palasivat ja taaskaan mitään edistystä ei ollut tapahtunut. Minulle laitettiin vielä toinen samanlainen. Se vei pahimman kivun mutta ei enää ollut niin tehokas. Lapsivesien menosta alkoi olla jo niin kauan, että liikuttiin äärirajoilla. Olin ihan ihmeissäni, kun mies oli sopinut kätilöiden kanssa mahdollisesta epiduraalista. En edes tiennyt sen olevan mahdollista enää, joten en sitä myöskään ollut osannut pyytää. Mutta niin vain kävi, että minun ollessa 9,5 senttiä avoin, sain vielä epiduraalinkin juuri ennen kuin kivut palasivat parakervikaalin vaikutuksen loputtua. 

Anestesialääkäri saapui saliin, tervehti meitä kädestä pitäen. En kyennyt juuri vastaamaan, saatika liikkumaan. En osannut edes enää pelätä. Tein vain robottimaisesti kaiken mitä pyydettiin. Oli aivan taivaallista nauttia puudutuksen aiheuttamasta tunteesta. Minun käskettiin levätä. Mies nukahti salin lattialle kuorsaten. Itse en kuitenkaan pystynyt vieläkään nukahtamaan. Verenpaineita seurattiin, ne olivat luokkaa 93/39. Toivoin yksinkertaisesti, että pääsisin jo ponnistamaan. Minulle annettiin vielä toinen annos epiä ja taas vuoro vaihtui. Reunaa oli edelleen jäljellä, joten en päässyt vieläkään synnyttämään.

Aamuun tullut kätilö ei tuntenut reunaa ja sanoi, että ponnistamaan vain. Sitten reuna taas tuntui ja olin ihan sekaisin ja peloissani. Minut käännettiin vielä peppu kohti taivasta ja iskettiin kipupiikki kannikkaan. Sain luvan ponnistaa hiljaa. En juurikaan tuntenut ponnistamisen tarvetta, joten olin vähän paniikissa. Halusin olla kyljellään mutta minun ei annettu. Puudutus alkoi olla poissa ja selällään makaaminen tuntui aivan kauhealta. Alussa en osannut yhtään ponnistaa niin kuin piti. Minut katetroitiin kertakatetrointina varmuuden vuoksi. Jossain vaiheessa ymmärsin jutun juonen ja kun keskityin ponnistamiseen niin kipukin hävisi. Vauvan sykkeet alkoivat jossain vaiheessa tippua neljäänkymmeneen. Minut käännettiin ympäri ja annettiin lisähappea. Menin taas paniikkiin. Kätilö hälytti lääkärin mutta onneksi turhaan. Sykkeet nousivat takaisin ja jatkoimme ponnistusta. Silloin päätin, että nyt saatana työnnän tämän lapsen ulos vaikka henki menisi, sillä mihinkään leikkaukseen en tästä enää lähde. 

rakas pieni!

Ponnistin kaikilla voimilla, jotka sain vain lähtemään. Ja ponnistin muuten pitkiä ponnistuksia aina vähintään kahden verran. Tuntui, että happi loppuu ja pallea räjähtää mutta silti työnsin kaikella voimalla. Laitoin silmät kiinni ja välillä tuli ääntäkin käytettyä. Kipua en tuntenut. Ponnistusvaihe oli oikeasti kaikista "helpoin". Siinä pääsin itse vaikuttamaan synnytyksen kulkuun ja se tuntui hyvältä. Mies piti kädestä kiinni tai pyyhki kasvoja viileillä räteillä, joka tuntui huumaavan ihanalta. Hän oli aivan mahtava! Ponnistin taas. Ja uudestaan ja uudestaan. Tiesin, että pää on syntymässä, sillä tuntui, että koko alapää repeää miljoonaan kappaleeseen. Tunsin, että aha, nyt leikattiin viilto välilihaan. Silti ei tuntunut minkäänlaista kipua. Jatkoin vaan ja sieltähän se pienen pää lopulta tuli. Sitten syntyi muu vartalo. Mies alkoi itkeä ja mä olin ihan sekaisin. Hymyilytti, helpotti, itketytti. Taisin vielä kysyä kumpi tuli ennen kuin sain pienen rinnalle. Mies leikkasi napanuoran.

En jaksanut enää itse ponnistaa istukkaa, sillä kaikki paikat tuntui ihan puutuneilta. Se paineltiin ulos. Ei tuntunut kuin lämmin huljahdus. Mies pyydettiin katsomaan istukkaa ja niin hän myös teki. Siinä meidän pieni nyt vihdoin ja viimein oli. En voinut uskoa sitä todeksi, en vieläkään voi. Samalla, kun katsottiin meidän pienokaista niin minua kursittiin kasaan. Ei se sattunut. Ponnistusvaihe kesti kaikkiaan 49 minuuttia mutta aika oli mennyt ihan silmissä. Sitten saatiin jäädä vauva rinnalla hetkeksi saliin. 

Minulle tehtiin kaikki toimenpiteet, joita olin pelännyt. Silti en siinä hetkessä välittänyt tippaakaan ja kaikki pelot niiden suhteen olivat väistyneet aikoja sitten. Vaikean ja kivuliaan synnytyksen jälkeen olimme saaneet maailmaan jotain täysin ainutlaatuista, joten ei siinä muulla ollut väliä!<3<3