Taaperoarjen haasteita

Meillä oli äskettäin Juliuksen 1,5-vuotisneuvola, joka ei alkanut kovin hyvin. Häntä on piikitetty viime aikoina aika rankalla kädellä ja hän muisti sen heti, kun astuimme ovesta sisään. Nyt hän automaattisesti yhdistää nämä käynnit neuloihin, joka on tosi harmillista, koska neuvolan henkilökunta ei oikein saa todellista käsitystä siitä, minkälainen lapsi hän on.

Hän on siis edelleen se iloinen ja nauravainen pieni poika, joka hän on aina ollut. Tosin, nyt hänellä on ihan oma tahtonsa, jonka vahvuus yllättää aina välillä. On todella hämmentävää, miten hän on koko ajan yhä enemmän oma persoonansa, erillinen henkilö. Taitoja alkaa olla jo aikamoinen määrä ja puhettakin hän ymmärtää hämmästyttävän hyvin - ainakin silloin kun hän itse tahtoo ymmärtää. 

taapero
Taaperon kanssa voi tehdä älyttömästi kaikenlaisia asioita.

Sydäntä särkevän suloista on tietysti se, kun pienestä suusta kuuluu riipaiseva avunhuuto "äiiiitiiii" silloin, kun hän esimerkiksi ei saa hedelmäpaloja pois pienen pienestä laatikostaan. Lempisana on kuitenkin "ohhoh", joka kuuluu aina, kun jotain tipahtaa tai lentää lattialle. :D 

Neuvola ja tämä aika ylipäätään ovat saaneet minut ajattelemaan taaperoarjen ja vauva-arjen eroja. Niitä on aika runsaasti. Enkä oikein tiedä kumpi on haastavampaa. Pienet vauvathan ovat siitä kivoja, että he eivät juuri tee mitään. Heitä ohjaa sisäänrakennetut perustarpeet ja niiden tyydyttäminen. Taaperolla sen sijaan on jo oma tahto ja kiukuttelultakaan ei voida siten välttyä.

Vauva-aika todellakin on rankkaa. Lasta joutuu kantamaan koko ajan ja joka paikkaan, jos siis haluaa johonkin mennä. Kaikki täytyy tarkkaan suunnitella ja miettiä etukäteen ja lähtö sekä tuleminen kummatkin vievät tuplasti aikaa lapsettomaan pariskuntaan verrattuna.

Mutta nyt huomaan kaipaavani sitä vauva-aikaa ja sen "helppoutta". Nykyisin toinen, kun ryntäilee, kiipeilee, kiljuu ja juoksee karkuun sen minkä ennättää. Hetkeksikään ei voi kääntää selkää pois päin. Uskon, että se helpottuu kun hän oppii puhumaan paremmin ja ymmärtämään vielä paremmin. Olemme jonkinlaisessa murrosvaiheessa, joka on ihan uudella tavalla rankkaa.

Me saatiin neuvolasta ohjeeksi aloittaa myös unikoulun kokeilu tuossa syyskuun loppupuolella. Se vasta ahdistaakin, kun kumpikaan meistä ei ole lomalla. Öitä me tosiaan valvotaan varmaan puolet viikon öistä mutta lisää stressiä siihen tuo se itkun kuuntelu ja sen sietäminen. Unikouluhan auttaa vain silloin, jos se onnistuu. Se on hyvin pitkälle kiinni vanhemmista, että kestääkö kantti.

Taaperoarkea.
Hassu, pieni taapero.

Toinen asia, joka aiheuttaa harmia kummallekin osapuolelle on varmasti tutin käytön lopettaminen. On tosi inhottavaa, kun joutuu kieltämään sellaisen asian, johon hän on turvautunut jo yli vuoden ajan. Tästä ei tosin neuvolassa sanottu tai ohjeistettu mitään mutta olen lukenut, että se olisi hyvä poistaa käytöstä noin toiseen ikävuoteen mennessä.

Julius on selvästi todella kärsimätön persoona, ja hän kiihtyy ihan nollasta sataan sekunnissa ja sitten lentää tuttipullot maahan ja käydään ihan mahdottomaksi veltoksi raivaripesäksi. Tyyntyminen tapahtuu tosin ihan yhtä nopeasti. Se mikä on hämmentävää, on tietysti se, että välillä minusta tuntuu, että ei osaa toimia oikein. Lasta ei saisi lohduttaa silloin, kun hän tekee väärin, eikä liian helposti saisi antaa hänen tahdolleen periksi. Miten voi opettaa siten, että se ei tunnu rangaistukselta? Noh, koko ajan sitä opetellaan ja välillä se on haastavampaa.

Pieni Ronaldo!

Toisina päivinä tuntuu, että hän ei usko tai kuuntele yhtään mitään, ja niinä päivinä pohdin, että ymmärtääkö hän mitään. Sitten toisinaan hän hämmästyttää ihan uskomattomalla tavalla, kun paljastuukin hänen ymmärryksen taso aivan uudella tavalla.

Viime aikoina ilmassa on ollut myös todella vahvoja läheisyyden puuskia, jolloin hän pyrkii syliin eikä halua päästää irti. Mun silmissäni tämä taitava, pieni taapero ja ihmisen alku on kuitenkin vielä ihan vauva nukahtaessaan mun rinnalle ja pitäessään tutistaan kiinni samalla, kun se liikahtaa hieman ulos pienestä suusta ja sitten taas nopeasti takaisin.

Iso pallo, pieni poika.

Maailman mahtavinta on hänen ihanat ilmeensä, joita muuten on todella runsaasti! Naurun kikatus, joka kuuluu hänen juostessaan karkuun. Pienen käden heilutus, kun hän vilkuttaa heipoiksi. Kaikki nämä pienet asiat tekevät hänestä hänet.

Molemmissa aikakausissa on siis hyvät ja huonot puolensa. Tämä taaperoarki rasittaa tietyllä tavalla enemmän, kun koko ajan täytyy opettaa jotain tai tehdä jotain hänen puolestaan. Vähän kuin tekisi kaiken kaksi kertaa. Se on rankkaa kyllä, mutta se on myös todella palkitsevaa. Joka lisää ristiriitaisten tunteiden määrää.

taapero
Pieni tuttisuu!

Sitten kun itse vielä sattuu olemaan sellainen, että haluaa olla koko ajan aktiivinen omissa jutuissa, niin arki on välillä aikamoista tasapainoilua eri roolien välillä.

Paljon on tietysti myös ensimmäisiä kertoja, joita vauva-aikana ei vielä kerennyt olla. Ja sitten ne muuttuvat menneisyyteen eivätkä koskaan enää palaa mutta eivät myöskään lakkaa olemasta.

Hop!

Hän on elänyt vasta tosi lyhyen ajan mutta silti minusta tuntuu, että siitä vauva-ajasta olisi kymmeniä vuosia ja samaan aikaan, että aikaa ei ole lainkaan kulunut. Jatkuvasti eletään vuoristorataa tunteiden kanssa, kun toivoo tämän pikkuisen kasvavan ja oppivan uutta ja silti kaipaa sitä ihan vastasyntynyttä. Eli ei ole myöskään vanhemmilla helppoa. Ei sitä kuitenkaan vaihtaisi mitään pois. <3