Taaperon ruokailu

Tervetuloa meidän ruokapöytään:

taapero syö
Voi miten riemukasta.. :D

Mielenkiintoisia ovat ne hetket, jolloin on aika ruokailla. Julius on löytänyt minä itse -vaiheen aika kunniakkaasti monessakin asiassa. Ei saa syöttää. Ei saa pukea. Ei saa auttaa. Tätä seuraa aina eitä tarkoittava äännähdys ja pään ravistelu ihan kuin varmistuksena sille, että toinen osapuoli varmasti tajuaa, että apua ei kaivata! 

Ruokailuhetket tosiaan ovat niitä, jotka laittavat meidän vanhempien hermot koetukselle. Teet yhdenkin väärän liikkeen, niin siellä lentää kupit ja aterimet kaaressa kohti nurkkaa. Ei ole päivää, että voisimme kaikki syödä yhtäaikaa, sillä toinen joutuu väistämättä vahtimaan vilkasta taaperoa, joka vuoroin on vaarassa tippua tuolilta ja vuoroin on kääntelemässä uunin nappuloita kunnes taas muistaa, että nälkä kolkuttaa masussa ja nyt olikin ruokailuhetki.

Ei olla käytetty syöttötuolia enää pitkään aikaan, koska siitä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Löydettyään pikku jalkansa ei herra pysynyt siinä sekuntiakaan ja välillä siihen oli ihan kiva törmätä tai käyttää sitä kiipeilytelineenä. (Kaikki missä on turvavyö tai valjaat on tarpeellinen lasten vanhemmille!) Haikeana muistelen pikkuvauva-aikaa ja sitä, miten helppoa oli käydä jopa ulkona syömässä, kun pikku kaveri nukkui vaunuissa tai ruokaili sylissä. Kai sekin on joskus oikeasti tapahtunut.. :D 

Ruokamieltymykset vaihtelevat aika tiuhaan tahtiin. Ensin spagetti oli lemppari, sitten spagetti kelpasi vain lattialle tai pöydälle heitettynä. Äiti ei ihan pysy perässä näissä. Ihan parasta on, kun pöydälle kaatuu jotain nestemäistä. Luulisi, että ensimmäisenä siinä on isi tai äiti tiskirätin kanssa mutta joku toinen on paljon nopeampi. Ensimmäisenä siinä on nimittäin pienet sormet valmiina luomaan sotkusta paljon isomman. Ja miten riemukasta se onkaan - ainakin Juliuksen mielestä!

Ja mites se lusikan käyttö? Jogurttikin täytyy saada syödä totaalisen ITSE ja mitenkäs muuten kuin niin, että lähtöpisteessä kauhastaan lusikka täyteen ja matkalla suuhun samainen syömisväline kääntyy 180 astetta, jolloin päätepisteessä jogurtti on pöydällä, paidalla, paidan sisässä, lattialla, tuolilla - käytännössä kaikkialla muualla paitsi siellä suussa. How fun!

Voihan taapero!

Ruokailu on muuten yksi ihmisen suurimmista nautinnoista, vaikka sitä ei aina tajuaisikaan. Rauhallinen hetki, jossa voi keskittyä erilaisiin makuihin ja ihan vain nauttia. Paitsi meillä. Meillä ruokailuhetki on oikeastaan lähellä tukehtumista, koska joudut kauhomaan urheilijan annoksen neljällä lusikallisella kituksiin ja jostain sieltä riisin ja jauhelihan seasta koitat huutaa "ei" tai "varo". 

Nämä hetket tosiaan kasvaa aika äänekkäiksi, koska kaiken tämän lisäksi Juliuksen mielestä on kivaa hakata pöytää. Tai kiljua. Tai tehdä mitä tahansa sellaista, josta saa mahdollisimman kovan melun aikaiseksi.

Nyt ollaan onneksi päästy sen vaiheen ohi, että hänen oli pakko, siis aivan pakko kiivetä pöydälle. Ja malli siihen ei ole ainakaan tullut meiltä vanhemmilta. :D Voi sitä kiukun määrää, kun nostettiin pöydältä pois. Joo, kyllä. Onneksi se on jäänyt!

Polarn O Pyret
Voi miten ylpeä hän onkaan!

Joskus on todella turhauttavaa, kun yrittää selittää miksi jotain ei saa tehdä ja se on ihan kuin puhuisi seinälle. Toisinaan taas hän yllättää ymmärryksensä määrällä, joten alkaa tuntua, että jokin tässä on haudattuna. Ehkä hän itse päättää, että milloin haluaa ymmärtää ja milloin on kivempi esittää ettei ymmärrä. Mene ja tiedä.

Sitten on näitä hetkiä niin kuin eilen. Ei merkkiäkään kiukusta mutta sotkua sitäkin enemmän. Hän oikein nauttii siitä, että saa olla valokeilassa. Eihän tuolle koijarille voi olla nauramatta. Aika hyviä videoita syntyi tästä ruokailuhetkestä. Ja niille pahimmillekin hetkille osaa onneksi nauraa jälkeenpäin.

Kato äiti mä oon niin hauska ja taitava.

Julius on nyt tosiaan oppinut todella paljon ruokailuun liittyviä asioita. Osaa pyytää käsien pesua. Hän menee itse jääkaapille, kun janottaa. Ja juoman täytyy muuten sitten tulla ihan heti tai menee hermot. Onneksi hän ei saa jääkaappia kuitenkaan itse auki!

Hän tuo tyhjän tuttipullon käteen, jos haluaa esim. lisää maitoa. Hän osaa pyytää myös lisää ruokaa osoittamalla omaa kulhoaan ja vääntämällä naamansa hyvin vaativaan mutta suloiseen virnistykseen ääntelyä unohtamatta. Hän on välillä pienen pieni apuri, joka kuljettaa astioita olohuoneesta keittiöön. (Kyllä, äiti juo kahvin aina olohuoneessa..) 

Vaikka nämä ruokailuhetket vaativat välillä todella pitkää pinnaa, niin yritän aina silti muistaa, että he oppivat sillä tavoin. Silloinhan se on juuri sitä, mitä me vanhemmat haluamme, että lapsemme oppivat uusia asioita. <3