Takana traumaattinen synnytys - kultaako aika muistot?

Tänään nousin autosta ja tajusin, että syksy on oikeesti täällä - maata syleilee jo keltaisten lehtien peitto. Syksy tarkoittaa myös sitä, että olen elämäni aikana kerennyt olla äitinä reilun puolen vuoden ajan. Se herättää painavia tunteita suuntaan jos toiseen. Haluankin avata ajatuksia traumaattisesta synnytyksestä ja siitä, kultaako aika tosiaan kivuliaatkin muistot?

Kuten mä jo yhdessä aiemmassa postauksessa avasin mun ajatuksia toisesta vauvasta, niin voin sanoa ettei ne tunteet ole muuttuneet mitenkään. Ihmiskeho on kuitenkin onneksi tehty sen verran viisaaksi kapistukseksi, että rehellisesti en minä sitä kipua muista kipuna. Jos ajattelen niitä kolmea vuorokautta pahimmissa supistusten kourissa, muistan vain että kipu oli kovaa, ei vaan sietämätöntä, mutta en tietenkään pysty suhteuttamaan mitään siitä tähän päivään, kun kehoni on tällä hetkellä kivuton. Kivun muistaa ajatuksena mutta ei tunteena.

Ei ole kuitenkaan yhtään sen helpompaa muistaa sitä avutonta oloa. Sitä kun et hallitse mitään eikä kukaan pysty auttamaan. Makaat sängyssä, vaikka se on pahin asento olla mutta koska olet liian väsynyt seisomaan, istumaan tai ylipäätään liikkumaan. Epätoivo. Tietämättömyys. Uskon loppuminen. Silloin kun synnytys ei 40 minuutin yhtä jaksoisesta supistuksesta huolimatta edennyt senttiäkään, täytyy myöntää että toivoin kuolemaa vain siksi että kipu lakkaisi. En enää osannut edes ajatella lapseni syntymää, sillä halusin vain kivun lakkaavan, edes hetkeksi.

Ehkä siitä voi myös päätellä jotain niistä kullatuista muistoista. Jonkinlaisia traumoja on yhä olemassa. Ne eivät kuitenkaan johdu synnytyksestä. Synnyttäminen ei ole pelottavaa tai ahdistavaa. Ainakaan enää puolen vuoden jälkeen. Eniten pelkään ajatuksena sitä, että synnytys olisi yhtä vaikea, täysin epäinhimillinen ja jopa normaalista poikkeava. 

Luulin syyttäväni vauvaani kaikesta kärsimyksestä ja pahasta, jotka raskaus ja synnytys toi mukanaan. Onneksi missään vaiheessa mieli ei tehnyt kuitenkaan niitä temppuja minulle. Kun katson Juliusta, en tunne inhoa, katkeruutta tai vihaa. Tunnen vain rakkautta ja onnellisuutta. Mikä on tosi hyvä, sillä pahinta olisi syyttää viatonta pientä ihmistä sellaisesta mihin hän, tai kukaan muukaan ei ole millään lailla syyllinen. Jostain selittämättömästä syystä juuri minulla oli huono tuuri.

Jos kerron tarinaani muille, yleisesti ottaen he kauhistuvat. Se ei tietenkään ole tarkoitukseni. Väittää, että muilla menisi yhtä huonosti tai ettei he kestäisi sellaista. Tarkoitus on nimenomaan päinvastainen. Haluan rohkaista, kannustaa ja korostaa ettei minulle tapahtuneet asiat tapahdu kuin hyvin pienelle prosentille synnyttäjistä. 

Ulkoisesti olen hyvin paljon muuttunut, vaikka sitä ei tietenkään kuvista juurikaan huomaa. Tuskin kukaan tuntematon ikinä arvaisi, mitä tapahtui keholleni noin puoli vuotta sitten . Pieniä muutoksia, ja vähän niitä suurempiakin, on kuitenkin nähtävillä ympäri kehoa. 

Se samainen keho on kuitenkin todella taitava ja sen kyky parantua, selvitä ja korjata itse itsensä on uskomaton. Joskus pää ei pysty edes käsittämään, kuinka paljon kehossa on oikeasti tapahtunut muutoksia koko raskauden ajan ja se kaikki on tapahtunut ihan itsekseen.

Pohdinnan päätteeksi täytyy kuitenkin todeta, että ei se aika nyt varsinaisesti kultaa mitään. Omassa tapauksessani kultaus tapahtuu ajatuksien kautta. Niitä järjestelemällä ja pohtimalla syitä sekä seurauksia. Sitä kai voisi asioiden kohtaamiseksikin kutsua. Olen tyytyväinen, että olen päässyt yli pahimmista traumoista asian suhteen, eikä se ole ihmekään kun on niin eläväinen vauva ettei sitä paljon mitään kerkeä murehtia.