The Päätös

Hermoja raastaa. Kun tietää mutta ei tiedä. 21 päivää vielä aikaa päättää ja sen tietäen elämä laatikossa käy ahtaaksi, sillä ilma jota hengittää alkaa kadota päivä päivältä, vähemmäksi. Ahdistus laskeutuu yhtenä mustana varjona ylle ja pitää otteessaan. Se vie mukanaan sen järkevän puolen, sen puolen jolla on kaikki päätöksentekokyky ja objektiivinen tapa tulkita ja havannoida. Yhtäkkiä en olekaan enää varma mistään.

ei huolta huomisesta? Tai päätöksistä?

Ei ole kyse sentään elämästä ja kuolemasta. Mutta suurennuslasin alla on minun elämäni. Josta lupasin tehdä oman näköiseni ja elää niin ettei ikinä tarvitsisi katua päivääkään. Pelkkä ajatus katumisesta saa pelon valloilleen, koska elettyä elämää ei saa ikinä takaisin. Toisaalta myös uusi ja tuntematon pelottaa melkein yhtä paljon. Tämä päätös tai ainakin sen tekemisen vaikeus saattaa olla todella pinnallista ja typerää, suorastaan hölmöä. Mutta minulle, tämä yksi mitätön päätös maailman mittakaavassa, ratkaisee sen, miltä vuoteni 2016 tulee näyttämään. En halua kirjoittaa mitään vuosikatsauksia tai muita samantyylisiä uuteen vuoteen liittyviä tekstejä, sillä niitä tämä blogimaailma on aivan pullollaan, jopa ärsytykseen asti. Mainitsen vuoden 2016 siitä syystä, että se joko on tai ei ole, minun ensimmäinen kisavuoteni. 

Havahduin tähän ajatukseen, ei vaan suorastaan se törmäsi minuun herättäen minut todellisuuteen muutama päivä takaperin. Tuo törmäys oli lopputulosta valmentajan lähettämästä sähköpostista IFBB-liiton alaisuudessa kisaavien kisalisenssiin liittyen. Jokaisen kilpailijan täytyy se hankkia vuosittain, jos kilpailuihin mielii. Se mikä minussa aiheuttaa on tuo aikaraja lisenssin hankkimiselle, sillä viimeinen mahdollisuus niin tehdä on tammikuun viimeinen päivä. Eli täysin suomeksi käännettynä: kisalisenssin ostaminen on yhtä kuin kisapäätös ko. vuodelle. Tietysti lisenssin voi ostaa "varuiksi", vaikka ei loppujen lopuksi kisaisikaan tai sattuu esimerkiksi tapaturma, joka evää kisamahdollisuuden. Kuitenkin, itse en turhaa lähtisi lisenssiä ostamaan, koska se olisi rahan hukkaa ja turhaa stressin kasaamista, jos kisatavoitetta ei tosissaan asettaisi. Tammikuun jälkeen päätöstä ei voi enää tehdä, se pitäisi olla varmaa ennen helmikuun alkua. Eli turha yrittää päästä mukaan kisoihin enää toukokuussa.

Syksyllä olin vielä varma, siis aivan täysin vakuuttunut, että kisoihin osallistun syksyllä 2016. Se oli kuin jokin väläys kirkkaalla taivaalla, kun sen päätin hyvin vakaasti ja pakkomielteisesti. Nyt kun tämä lopullinen päätös pitäisi tehdä niin olenkin sitten melkein lamaantunut ja kykenemätön sitä tekemään. Miksi?

Huomasin, että aika menee todella nopeasti kun puolestaan kehitys tapahtuu todella hitaasti. Tottakai tämän tiesin ennenkin. Nykyisin se vain on selvempää. Oikein käsinkosketeltavaa. Ja ne jotka ei tätä tee niin ei sitä voi tajuta samalla tavalla. Ymmärsin, että jos en pääse hyvälle sijalle, olen enemmän kuin pettynyt. Ja siitä murtuneena en tiedä miten sen kestäisin. Osittain siihen sekoittuisi myös häpeä ja kelvottomuuden tunne, joita en kerta kaikkiaan osaa käsitellä. En halua epäonnistua! Myös pelko siitä, että olen surkea ja mulle nauretaan kaikesta huolimatta, vaikuttaa tähän päätökseen. Enemmän kuin sen saisin antaa vaikuttaa. Siellä sentään kisaa ihmisiä, jotka on tehnyt töitä jo monien vuosien ajan. Vielä pahempaa kuin lisenssin ostamatta jättäminen, on se, että sen ostaisin ja jättäisin menemättä. Se olisi täysin luonteeni vastaista luovuttamista ja pelkuruutta. Tässä vaiheessa se olisi vielä hyväksyttävää. Sitten syksyllä - ei enää.

On muuten oikeasti vaivaannuttava olo, kun tietää, että aika on loppumassa.