there is no golden pot at the end of my rainbow, but there's something better

Jokin aika sitten pohdin ajatuksia siitä, kuinka haluan vihdoin tehdä jotain mistä pidän. Mä oikeesti mietin jatkuvasti miksi oon ollut niin tyhmä, että oon tyytynyt osaani tehdä hommia, jotta saan rahaa elämiseen. On siis tehnyt työtä, jolla ei oo ollut mulle mitään arvoa enkä sen liiemmin ole saanut siitä mitään itselleni -en ainakaan mitään hyvää. Tällainen pakon edessä tehty työ vain jonkin välitavoitteen saavuttamiseksi, että joskus päästäisiin päämäärään, on valitettavan monen ongelma. Jos mietitään vaikka yliopisto-opiskelijaa, joka on kesätöissä kaupan kassalla: hän joutuu tekemään jotain työtä, että saa rahaa, jotta voi joskus tehdä sitä mitä oikeasti haluaa, koska ilman rahaa on vaikea edetä yhtään missään. Käytetään vaikka termiä välitavoitetyö. Se ei oo kovin palkitsevaa tai motivoivaa mutta sitä jaksaa tehdä, koska tietää että se on (toivottavasti) vain väliaikaista ja tuo lähemmäs sitä todellista tavoitetta. Mulla on ikää tällä hetkellä 21 ja niistä viimeiset viisi vuotta oon käyttänyt turhuuksiin, jotka ei vie mua yhtään minnekään, korkeintaan mäkeä alaspäin..


Mä oon ollut aina sellainen ihme haahuilija; kaikkee on koitettu mutta mihinkään ei oo syttynyt palavaa intohimoa. Ja sen intohimon minä oon vaatinut ja tahtonut omaan tulevaisuuteen. Jossain vaiheessa ajattelin, että se on yhtä harhaa kuin täydellisen kumppanin etsiminen, että ei kenelläkään muullakaan normi työläisellä oo sitä kipinää. Idealla "työtä on vaa tehtävä". Mutta. Nytpä tiedän. Se on olemassa. Se intohimo nimittäin.

Mua turhautti jo 9. luokalla. Sitten ajauduin lukioon, koska tuolloin olin neiti perfektionisti. Halusin olla paras kaikessa, paitsi filosofiassa.. Lukio oli pahin virhe ikinä. Ei mitään hyötyä ole ollut sen koomin. Vielä lukion viimeisenä keväänä olin kauhusta sekaisin, koska ois oikeasti pitänyt tietää mitä tahtoo. No enpä tiennyt. Hain tradenomiksi. Havahduin siihen että joo ihan ookoo. Silti jokin puuttui. Mä etsin sitä suuntaa ja tarkoitusta hyvin pitkään. Jouduin loppujen lopuksi omassa sekaisuudessani pitämään välivuoden. Taas yksi vuosi hukkaan. Miks mä en tienny mitä mä etsin? Sitten palasin opiskelemaan. Suoritin vuoden todella laiskasti. En luovuttanu. Ois tehny mieli moneen kertaan, ei siksi etten olisi pärjännyt (oon aina ollut ihan jees älyllisesti) vaan siksi ettei kiinnostanu tarpeeks. Tuon vuoden aikana rupes kytemään pienen pieni kutka tuolla jossain hyvin hyvin syvällä itsessäni ja tajusin että vielä on toivoo. Ja mun aika alkoi mennä siellä missä oikeasti viihdyin, ihan huomaamatta.

Siinä missä mä ennen olin hirmu tarkka mun ulkoisesta olemuksesta ja vaatteista, olin mä nykyisin asenteella "paskat". Ei mua kiinnosta mitä muut ajattelee tai miltä näytän. Luoja on tehnyt yhen tämän näköisen ja sen pitäis riittää. Ei oo missiainesta mutta onpahan ainakin terveys tallella, sekään kun ei oo mikään itsestäänselvyys. Ja niin mä jätin hiuslakkapurkit avaamatta ja kuljin kauppaan crocseissa, joskus jopa ilman rintaliivejä -ja se oli jotain mitä en ikinä ennen ois tehnyt!



Se pinnallisuus alkoi karista lähes kokonaan ja kun muut lähti juomaan tai iltarientoihin, mä menin sinne missä mulla oli omat bileet - kuntosalilla, lenkkipolulla, rannassa, metsässä, liikuntatunnilla tai ihan vaan oman huoneen lattialla. Ja niin mä tajusin, että mun intohimoni makaa urheilussa ja kuntoilussa. Mun synkällä ja sateisella tiellä alkoi ihan yhtäkkiä paistaa polttavan kuuma aurinko, mutta se kuumuus antoi ainoastaan lisäenergiaa ja positiivisuutta. Miksi mun piti kulkea niin kivinen ja rosoinen matka löytääkseni sinne oman sateenkaaren päähän? Onneks elämä opettaa, vahvimmat selviää ja tulevat entistä vahvemmiksi.Ja lohdutukseksi niille heikommille; aina voi nousta ylös ja aina voi yrittää uudelleen. Se on elämän yksi hienouksista. 


Siten mä rakastuin uudelleen täällä olemiseen. Siitä lähtien mä myös aloin tehtailla jatkosuunnitelmia mun tulevaisuutta varten. Ja se tulevaisuus on nyt tullut nykyhetkenä. Oon päättänyt että urheilu ei oo mulle pelkästään harrastus ja elämäntapa, vaan se on myös ammatti. Minusta tulee personal trainer vihdoin ja viimein! Kaikista hienointa asiassa on se, että kun valmistun, matkani on vasta alussa. Kaikki valtuudet onnistua (tai epäonnistua) ovat omissa käsissäni. Ja sen takia aionkin olla paras versio itsestäni. Mä haluun auttaa muita urheilullisissa asioissa monipuolisesti, haluun olla henkinen tuki, piiskata eteenpäin sillon kun joku sitä tarvii ja ennen kaikkea jakaa ja olla läsnä. Valmentaa. Päästä niihin tavoitteisiin. Musta tuntuu tällä hetkellä että elän mun unelmaa ja se on niin siistiä että pamahdan onnesta! Ja tää ei oo ees ainut asia mitä oon saanut aikaan tällä rintamalla. Siitä lisää myöhemmin kun yksityiskohdat selviää mulle. Oon liian innoissani!

=Onni on ja idioottina kuljen hymy ulottuen silmästä silmään

<3~Tuija