Toinen vauva

Taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että esikoisen jälkeen ympärillä olevat ihmiset alkavat miettimään toisen lapsen tuloa. Saattaa kuulua suoria kyselyitä tai sitten yritetään hienovaraisesti viitata asiaan. Tiedättekö tämän? Uskon, että moni äiti tai isä on tähän tilanteeseen törmännyt. Asia saattaa olla jopa yhtä kuuma puheenaihe muille kuin esikoisen syntymään liittyvät tiedustelut.

Ensimmäinen kysely toisesta lapsesta osui omalle kohdalleni jo jälkitarkastuksessa noin seitsemän viikkoa synnytyksen jälkeen. Se oli siinä tilassa ja niissä olosuhteissa mielestäni aika tylyä, osoittaa sellainen täysin suora kysymys, kun neuvolan henkilöstö tiesi synnytyksen olleen todella raskas sekä fyysisesti että henkisesti.

Eniten hämmästyin kuitenkin siitä, miltä itsestäni tuntui - ihan kuin pesäpallo olisi lentänyt täydellä vauhdilla naamaan. Kysymys häkellytti minut täysin, jonka seurauksena oli vaikea saada mitään sanotuksi. Luulen, että se johtui synnytyksen aiheuttamista traumoista sekä siitä, että en oikeasti tiennyt, sillä en ollut uhrannut asialle yhtäkään ajatusta. En ihan senkään takia, että kärsin vakavasta läheisyysongelmasta mieheni kanssa. Tai olemassa ollut ongelma oli minun omani, josta mies joutui tietysti kärsimään samalla. Onneksi sain kuitenkin selvitettyä kaiken itseni kanssa. 

Kai jotakin sain neuvolan lääkärille vastaukseksi soperrettua, en tosin muista lainkaan mitä se oli. Olin aina ajatellut, että en tule koskaan olemaan äiti yhdelle, saati useammalle lapselle. Mies sen sijaan on ilmoittanut monesti, että hän haluaisi ainakin kaksi lasta. Tässä hetkessä, viisi kuukautta synnytyksen jälkeen, olen törmännyt nyt useammassa yhteydessä keskusteluun toisesta lapsesta, sekä ystävien kanssa, että niiden, joille se ei varsinaisesti kuulu laisinkaan. :D Ja se on laittanut minut pohtimaan, tuleeko meille toinen vauva? Olisimmeko kolmen hengen sijaan nelihenkinen perhe?

Kaikesta pohdinnasta huolimatta, asia ei ole yksinkertainen. Tälläkin asialla on nimittäin kaksi eri puolta, toinen hyvä ja toinen huono. Olen miettinyt, että voisinko olla niin itsekäs, että en soisi sisarusta pojallemme vain omien itsekkäiden syideni pohjalta. Siitä ajatukset siirtyvät melkein puolivahingossa useampaan ikävään kokemukseen raskausajasta sekä synnytyksestä. Jaksaisiko niitä uudestaan? Entäs jos kaikki menisikin ihan päinvastoin - paljon paremmin? Mitä jos hän olisikin "vaikea" vauva? Kysymyksiä vain tulvii päähän, eikä niihin tietenkään kenellekään ole vastausta antaa. Ylianalysointi taitaa ottaa valtaa tässäkin asiassa, luonteelleni tyypillisesti. 

Jos kysymykseen täytyisi nyt vastata ihan rehellisesti, en tässä elämäntilanteessa ja juuri tällä hetkellä näe itseäni enää raskaana. Se on vastaukseni siltikin, että kuvittelen kaiken kokemustani paremmaksi. En ole ikinä haaveillut isosta perheestä tai potenut vauvakuumetta. Ajattelen kuitenkin, että ikää lapsia saada on vielä reilusti jäljellä, joten vauvakuume vaihekin saattaa vielä ilmaantua. En siis sano "ei koskaan" mutta tällä hetkellä vastaus on ei, toiselle vauvalle. Haluan mieluummin keskittyä rakastamaan tätä jo olemassa olevaa vauvaa, josta olen hyvin kiitollinen ja onnellinen. Hän on täydellinen!

Ja nyt aiheen ja sen pohtimisen voikin hyvillä mielin jättää kokonaan, sillä elämässä on meneillään muita aika upeita juttuja, jotka ei sisällä vauvajuttuja laisinkaan, mutta joista olen innoissani ja joihin varmasti vielä palaan tälläkin puolen. Huomenna alkaa uusi viikko, joka tarkoittaa taas ajan menneen hurjaa vauhtia, nautitaan siksi kaikesta täysillä!