unbearable thruth

Pitkästä aikaa tuli sellainen hetki, että on aikaa kirjoitella hieman, ei kiire minnekään. Tässä on vihdoin eka vuosi koulua käyty, muutto tehty ja töitä painettu uupumukseen asti, vaikka kesä on vasta aluillaan. Mä oon vähän kyllästynyt koko blogosfääriin, tuntuu, että ihmiset kirjoittaa liikaa samaa, ei mitään uutta ja raikasta. Vähän kuin kaikki jumittaisi paikallaan. Lemppari blogien kirjoittajatkaan eivät ole onnistuneet piristämään tällä kertaa. Mulla on paljon ajatuksia mielessä, joten käytän hetken elämän pohtimiseen.

Tiedostan sen miten itsekkäitä ihmiset on. Me vaan ollaan, perusluonnoltamme. Joskus mietin miksi meille on annettu kaikki valta ja valinnat elämässä. Me ajatellaan kuitenkin vain omaa parasta, ajetaan sitä omaa etua. Joo, ollaan hyviä läheisille, ainakin yritetään mutta eihän meille mikään ikinä koskaan riitä. Mikään ei ole tarpeeksi. Täytyy aina saada lisää, yrittää haalia enemmän. Unohdetaan, että lähes jokaisella on jo se, mitä elämiseen tarvitaan. Ei me vaan osata elää hetkessä, koska koko ajan odotetaan että jotain parempaa tapahtuu. Esimerkkinä voisin käyttää lottovoittoa. Väittääkö joku olevan täysin onnellinen ja haluamatta enää mitään muuta, jos on voittanut paljon rahaa? Yleensä ihmisen toiveet ja odotukset liittyvät rahaan. 7 miljoonaa euroa ja sekään ei ole tarpeeksi. Ei varmasti. Sen  tiedän.





Kuten sanoin, ihminen on itsekkäin olento. Siispä myös minä. En minä sitä kiellä. Sen minä itseasiassa tiedostan vallan hyvin. Se harmittaa ja ärsyttää. "Ollakseen onnellinen, itsekkään haluamisen täytyy loppua". Buddhalaisuuden oppeja, enkä tiedä mitään osuvampaa. Joskus mietin todella; miksi haluan muille pahoja asioita, miksi tahdon kostaa, miksi tahdon tahallisesti satuttaa muita, niitä jotka ovat täysin samankaltaisia kuin minä itse? Miksi teen muille sellaista mitä en tahdo itselleni tehtävän? Tässä vaiheessa ajaudun kriisiin. Ymmärrän sen, että en oikeasti ansaitse yhtään parempaa, en ole mitään parempaa. Maailman kaikki pahat asiat kauhistuttaa mutta totuus on, että ne ovat lähtöisin meistä itsestämme, me teemme ne valinnat ja virheet, joista koituu suurin tuho. Olemme täysin epäluotettavia.



Sitten tahdon rajata näkökulmaa pienemmäksi, itseeni, omaan elämään. Se tietty surullisuus ja alakuloisuus kulkee mukanani joka paikkaan. Vähän kuin varjo se seuraa minne ikinä menenkin. Elän ihan normaalisti; nauran, olen aidosti iloinen, minulla on tavoitteita ja toiveita. Kuitenkin, välillä se iskee lujemmin kuin pystyn kestämään. Ja tipun polvilleni henkisestä kivusta. Toisinaan taas, silmiä polttaa ja kyyneleet vierivät poskille ihan huomaamatta. Silloin kysyn; miksi minä? Vastauksen tiedän mielessäni mutta haluaisin niin kovasti saada anteeksi ja pyyhkiä virheet. Se ei vaan ole mahdollista, sillä sisälläni on monta säröä, jotka ovat rikkoneet minun vilpittömyyteni jo aikoja sitten. Kokonaisuus ei koskaan tule olemaan eheä. Joudun elämään kymmeniä vuosia tietäen, että se sydäntä raastava asia on ja pysyy. Tietäen, ettei aikaa voi kääntää taaksepäin ja tietäen, että syypää omaan mahdolliseen epäonnellisuuteen olen minä itse. Ja rangaistukseni on selvillä.




Punainen lankani kulkee jossain niillä main, että älä koskaan pyydä sellaista jota epäilet ansaitsevasi.


pics: weheartit.com