Urheilijan mentaliteetti

Fitness ei ole ehkä ensimmäinen harrastus, joka ihmisten mielissä lukeutuu kilpaurheiluksi, tai urheiluksi laisinkaan. Itselle se on sitä kuitenkin omassa mielessä ja niiden kokemuksien kautta, joita on kerääntynyt. Tässä lajissa päämäärä ei ole tärkein tai ratkaiseva, vaan se pitkä matka joka tulee kuljetuksi. Jokaiselle se on erilainen, omakohtainen kokemus. Olen huomannut itsessäni hirveästi kehitystä viimeisen kolmen kuukauden aikana nimenomaan henkisellä puolella. Mitä on tapahtunut?

Aloittaessani tätä harrastusta 2015 vuonna olin vielä aika raakile. Monessakin mielessä. Otin vähän liian isoksi tavoitteeksi pelkät kisat ja sinne tähtäämisen. Tuntui, että pakko päästä kisoihin vaati se sitten mitä tahansa. Itsepäinen kun olen, niin sitä kohti lähettiin tähtäämään. Nukuin vähän, valvoin myöhään, kiinnitin todella vähän huomiota kehonhuoltoon ja olin vähän kaikkialla ja kaiken aikaa. Uskoin, että kunhan vain teen kaikki treenit, niin kaikki muu lutviutuu kuin itsestään.

Olen aina treenannut tosi tunnollisesti ja kovaa. Siinä ei ole ikinä ollut ongelmaa. Kovat treenit tarvitsee kuitenkin vastapainokseen lepoa ja huomion kiinnittämistä pieniin yksityiskohtiin. Naurahdan joka kerta kun katselen itseäni taakse päin. Voi luoja! Yritys on ollut vähän liian kova, tai ei liian kova mutta liikaa väärissä asioissa ja liian vähän oikeissa. Sellaista haahuilua suuntaan ja toiseen.

Luulen, että se on johtunut siitä, että tavoitteena on yksin ollut kisaaminen, ilman riittävää sisäistä motivaatiota tai syvempää merkitystä koko touhulle. Nyt tuntuu, että on päässyt jo "getting my shit together" -asenteen ohi. Ehkä sitten äitiys ja synnytyksen kokeminen maustettuna muutamalla sairaalareissulla on nostanut vielä enemmän terveyden ja hyvinvoinnin sijaa omassa elämässä. Ruokailut on kunnossa, uni on tärkeämpää ja kehonhuoltoon kiinnittää enemmän huomiota. Olen myös alkanut lämmitellä kunnolla, vaikka senkin tärkeyden on aina tiennyt, jotenkin siitä on silti aiemmin mennyt sieltä mistä aita on ollut matalin.

Laji on myös ehkä vähän sellainen, että vaaditaan tietynlaista rentoutta ja rauhallisuutta. Rentoutta omaan tekemiseen, koska laji on muutoin todella kurinalainen. Rauhallisuutta siinä mielessä, että asiat pitää tehdä kunnolla alusta loppuun ja nenää pidemmälle ajatellen. Ei ole järkeä huhkia viittä sarjaa kyykkyä, jos kolmekaan ei onnistu keskittyen ja kunnolla tehden. Siinä mielessä vähemmän on enemmän ja rauhallisuus pään sisällä näkyy myös ulospäin kunnollisena tekemisenä.

Huumorintajustakaan ei ole haittaa, sillä ei kukaan ihminen voi olla täydellinen. Epätäydellisyys on vain inhimillistä. Sata lasissa painaminen tuskin onnistuu keneltäkää kaksneljäseittemän ja joskus armollisuus itseään kohtaan voikin olla parasta lääkettä.

Jos kysytään mukavuusalueelta poistumista, niin se on luultavasti yksi omista vahvuuksistani. Ja sitä tämä laji tosiaan vaatii. Oma mieli on aika hyvä näissä jutuissa, sillä jotenkin sitä on oppinut viemään itsensä epämukavuusalueelle ja pystyy aika hyvin siellä myös olemaan. Kaikki ne hikipisarat ja salilla vietetyt tunnit eivät varmasti mene hukkaan. Ja siinä onkin toinen asia, joka kysyy henkistä kanttia. Kehittyminen ei tapahdu hetkessä ja tulokset eivät ole heti nähtävissä. Sen takia pitkäjänteinen työ on ehdotonta. Kärsivällisyyttä ja pitkäjänteistä työtä. Niitä täytyy pystyä toteuttamaan.

Onhan tämä joskus melkoista hakuammuntaa. Pimeässä räiskimistä. Ei ole yhtä, selkeää tai tiettyä vertailukuvaa siitä, millä pärjäisi lavalla. Siellä on kuitenkin aina myös ne muut, joihin verrataan. Se tekeekin lajista mieltä koettelevaa, koska et voi ikinä tietää oletko tarpeeksi hyvä menestymään, ennen kuin kisapäivänä. Vaikka kuinka tekisit hemmetin kovaa duunia päivästä toiseen ja kuukaudesta seuraavaan, menestys ei ole taattu, koska niin varmasti tekevät ne sadat muutkin kisaajat. Kukaan ei pysty kertomaan oletko treenannut tarpeeksi kovaa tai syönyt tarpeeksi tarkasti. Ihmiset kokevat samat asiat eri tavalla. Tiedät aina vain sen, oletko antanut itsestäsi jokaisella hetkellä 110 prosenttia eli oletko tehnyt kaikkesi.

lähes 4kk synnytyksestä ja tähän kuntoon on päästy.

Seuraaviin kisoihin lähden ehdottomasti valmiimpana ja rauhallisempana. Tähän lajiin ei sovi sellainen, että on monta eri rautaa tulessa niin kuin minulla viime keväänä oli. Sitoutuminen on tärkeää mutta se pitää voida tehdä fiksusti, ei terveyden kustannuksella. 

Hienoa on huomata tällaisia positiivisia muutoksia ja henkistä kasvua omassa tekemisessä! Urheilijan mentaliteetti on siis kaiken perusteella kehittynyt. :)