vaiettu mutta yleinen - lapsettomuus

Vielä ennen hiljentymistä jouluaaton viettoon, haluan jakaa oman tarinani siitä miten lapsettomuus on vaikuttanut omaan elämääni. Jos joku jossain saisi tästä vaikka toivoa omaan yritykseensä. Olkoon tämä kaikille niille rakastaville pareille, jotka yrityksistä huolimatta ovat jääneet ilman pientä ihmettä. <3 Joskus oli aikoja, kun itse mietin viettäväni samanlaista joulua kuin he - ilman toivoa omasta lapsesta.

Mistäs sitä voisikaan edes aloittaa tällaista kirjoitusta. Tiedän, että on paljon pareja, jotka kärsivät jonkin asteisesta lapsettomuudesta jossain vaiheessa elämää. Olen saanut huomata tällaisia pareja yllättävänkin lähellä, kun eihän sellaisia asioita tule miettineeksi ennen kuin ne sitten kohdalle sattuvat. Ongelma on yleinen mutta silti siitä puhutaan todella vähän. Eikä se ole ihme, syystä riippumatta se pysäyttää ja laittaa miettimään kaikkea ihan uudestaan. Sitä on niin sanotusti rikki. Itsekin tiedän sen sydäntä särkevän tunteen.

Mielestäni kenelläkään ei ole oikeutta vertailla näitä kokemuksia, sillä jokainen kokee ne omalla tavallaan. Toiset voimakkaammin ja toiset hyväksyvämmin. Itse olen ollut onnekas siinä mielessä, että en ole kärsinyt mistään fyysisestä, joka olisi voinut aiheuttaa tilanteen. Lapsettomuus kohdallani on ollut selittämätöntä, siihen ei ikinä löytynyt mitään syytä. Ehkä olisikin voinut löytyä, jos minun kehoani olisi ruettu todenteolla syynäämään. Siis tarkoitan niitä huippuunsa vietyjä testejä, lääkityksiä ja muita, jotka monet parit ovat varmasti menneet läpi. Eivätkä silti ole onnistuneet. Lapsettomuushoidot ovat todella kalliita ja henkisesti sekä fyysisesti rankkoja, joten itse päätin silloin että ei ainakaan vielä. Vielä en haluaisi kokea sitä kaikkea ja stressata enempää. Se on hassusti ilmaistu, sillä tieto lapsettomuudesta ja tiedottomuus sen syystä ajoi minut kyllä hulluuden partaalle. Lisäksi ajattelin, että ei tunnu hyvältä, jos lapsi ei tule ns. luonnollisesti. Koska uskoin siihen ettei se olisi tarkoitettu siinä tapauksessa. Ja välillä turvauduin viimeiseen oljenkorteen, jos tilanne näyttäisi pahalta vielä 10 vuoden jälkeenkin, niin adoptio voisi olla mahdollisuus kokea äitiys. Tuo kaikki ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että olisin ollut asian kanssa sinut. Ei sitä pysty hyväksymään ennen kuin sen oikeasti hyväksyy..

Kärsin lapsettomuudesta siis ainakin viiden vuoden verran. Lääkärit jaksoivat sanoa syyksi nuoren iän, joka varmasti olikin osittain totta. Se ei vain kelvannut minulle syyksi. Ei yksinkertaisesti kelvannut, kun ympärilläni syntyi jatkuvasti vauvoja tai ainakin joku kertoi odottavansa. Ja kaikki nuoria ihmisiä! Kova paikka oli, kun siskoni kertoi odottavansa esikoistaan. Totta kai olin onnellinen hänen puolestaan mutta samalla surullinen itseni puolesta. Ei sitä tunnetta osaa selittää järkevästi..

Etsin päivittäin netistä jotain tietoa. Jotain jonka olisin saanut lohdutuksekseni. Saatoin nähdä tv:ssä vauvamainoksen ja purskahtaa itkuun. Yritin käsitellä asiaa mutta en vain osannut. Olin sen kanssa yksin. Silloinen miehenikään ei oikein osannut ottaa asiaa ja luulen että myös häntä se vaivasi, vaikka ei sitä ikinä myöntänytkään. Sitten se meni siihen että asiata ei vain puhuttu. Ei yksinkertaisesti käsitelty sitä enää. Ja tunsin itseni vähemmän naiseksi, rikkinäiseksi ja vialliseksi. Mitättömäksi. Tuntui, että en kelpaisi enää kenellekään ja ei minua oikeastaan enää kiinnostanut. Olin ihan epätasapainossa mutta lisäksi kielsin sen. En voinut hyvin, vaikka pitkään itselleni niin väitin. Ja yhä uudestaan päädyin itkemään jossain yksin.

Eikä siitä kauaa mennyt, kun kaikki muukin kuin minä olin hajalla. Loukkasin monia ihmisiä. Tein hillittömästi typeryyksiä. Erottiin välillä ja palattiin yhteen. Siinä välillä sain vielä lisää sydänsuruja, osittain omasta käytöksestäni ja osittain muiden. En oikeastaan välittänyt mistään. Silti suoritin kaiken kuitenkin melko mallikkaasti. Mutta eihän niillä väliä ollut. Ei millään ollut. Elämä oli aika villiä. Uskottelin itselleni, että voisin tehdä mitä vain. Uskottelin myös, että kaikki on hyvin. Tunteet kulkivat vuoristorataa, välillä romahdettiin ja välillä oli niin hauskaa. Loppujen lopuksi kuitenkaan mikään ei ollut aitoa. Sen tiedän nyt jälkikäteen. Toisten satuttaminen oli helppoa, koska olin katkera. Ja en ymmärtänyt. Olin ehkä myös vihainen itselleni. Jotenkin kummasti sain oikeutettua kaikki pahat teot, enkä katunut niitä. Vain kaikki muut olivat huonoja. En nähnyt itsessäni vikaa. Parisuhteessa oli pahoja ongelmia, jotka ei ainakaan helpottanut oloa.

toivoa täynnä:)

Ensimmäinen askel kohti parempaa, oli alkoholin jättäminen. Halusin panostaa juuri alkaneeseen saliharrastukseeni. Saatoin juoda viiniä ruuan kanssa tai ottaa muutamia juomia kotona mutta se ei ollut mitään verrattuna aiempaan. Mitä pidempään salia harrastin, sen vähemmän join ja yhä harvemmin. Kaiken ajan mitä irti sain, olin salilla. Se tuntui hyvältä. Se tuntui merkitykselliseltä. Aikaa meni jonkin verran eteenpäin ja ajatukset oli vieläkin sekavia. Tunsin kuitenkin että elämä on jo helpompaa. Ei tuntunut enää niin synkältä. Mä aloitin kisavalmennuksen Lappeenrannassa ja voin pienin askelin paremmin kuin koskaan. Tuntui onnelliselta. Olin hyväksynyt oman kohtaloni ja sen millainen olin. Olin ymmärtänyt pitkän ajan jälkeen, että elämässä on muutakin. Enkä enää kaivannut samanlaista perhettä mitä olin ajatellut itselleni pienestä pitäen. Jossain vaiheessa erosin ja se oli vaikea mutta oikea päätös. Olin ollut huonossa suhteessa liian kauan, vaikka siinäkin oli ollut niitä onnenhetkiä. Aloin nähdä uusia mahdollisuuksia ja tein itselleni tavoitteita. Tunsin itseni älyttömän hyväksi sen takia, että olin hyväksynyt lapsettomuuden. Se ei enää vaivannut, eikä itkettänyt. Se ei oikeastaan herättänyt mitään negatiivisia tunteita. Tunsin itseni jälleen hyväksi ja arvokkaaksi. Normaaliksi. En enää etsinyt syitä lapsettomuudelle. 

Tein älyttömästi töitä kisatavoitteen eteen ja käytin aikaa ehkä vähän liikaakin salilla olemiseen (ja kaikkeen oheiseen). Jäin koulussa sen takia jälkeen, koska menin mieluummin treenaamaan. Tapasin nykyisen mieheni ja rakastuin häneen vilpittömästi ja oikeista syistä. Hänen vaikutuksestaan halusi itsekin olla parempi ihminen. Koska hän on. Kiltein ja ymmärtäväisin, jonka olen ikinä tavannut. Mitä edes uskoin maailmassa olevan. Joten kyllä uskon kohtaloon. Uskon, että näin oli tarkoitettu. Joku suojeli minua ja katsoi perään sekä esti sen etten tekisi virhettä olemalla äiti huonossa tilanteessa. Onhan se vähän pöhköä uskoa semmoiseen mutta kaiken tapahtuneen jälkeen en voi muutakaan. Oli todella vaikeaa kertoa asiasta hänelle mutta sen jälkeen olimme entistä läheisemmät: hän ymmärsi. Ja kelpasin ihan sellaisenaan. 

Olin asennoitunut erilaiseen elämään, kahdestaan. Meille kuitenkin tapahtui ihme. Jotenkin uskon, että aito rakkaus liittyy siihen. Suuri ja kaunis ihme, jota nyt kovasti odotamme saapuvaksi. Ehkä halusin vain sanoa, että ei saisi ikinä menettää toivoa, sillä se on pahinta mitä voi käydä.

Onnellista ja rauhallista joulua!<3 Sellainen se on ainakin minulle!