Vanhempina ilman tukiverkostoa

Kirjoitin viimeksi siitä, kuinka tarvitsisimme enemmän tilaa. Ensiasunnon ajankohtaisuus sai minut pohtimaan myös sitä, minkälaista tämä mennyt reilu puolitoista vuotta on ollut. Olimme tunteneet mieheni kanssa todella lyhyen aikaa, kun saimme tiedon tulevasta pienokaisesta. Olimme vasta suhteen alkupuolella, joten kaikki välillämme oli hyvin keskeneräistä. Mietin tuota aikaa nyt jälkikäteen ja voi kyllä, onhan se ollut kuin mistäkin pahimmasta draamaelokuvasta. Olemme onnistuneet saamaan kaikki ainekset sekaisin jo alkumetreiltä asti.

taapero

Nämä ovat varmasti juuri niitä tilanteita, joita muut rakastavat arvostella. Noiden suhde ei varmasti kestä. Mitä järkeä on laittaa lapsi soppaan mukaan ja niin edelleen. Enkä sitä kiellä, olenhan itsekin sortunut arvostelemaan muiden valintoja, vaikka olen kokenut juuri sitä, mitä ihmiset rakastavat arvostella. Se on hassua. Sitten, kun siinä hetkessä elää, millään tuollaisella ei ole mitään väliä. Pelkästään sillä, mitä tunteee ja miten kokee asiat. 

En välttämättä usko sellaisiin sielunkumppaneihin. Mutta uskon siihen, että sydämessään tuntee kyllä, mikä on oikein ja mikä väärin. Me tunsimme kaikista muuttujista huolimatta, että tämä on meille oikein. Missään vaiheessa ei pelottanu se, että lapsi jotenkin pilaisi suhteemme tai vaikuttaisi sen loppumiseen. Ei tarvinnut pelätä tai edes siunata ajatustakaan sellaiselle. Koko ajan oli vahva tunne siitä, että tämä kantaa pitkälle.

Ei tietenkään ikinä voi tietää, mitä tulevaisuus tuo. Emme voi tietää, mitä tunnemme kymmenen vuoden päästä tai tunnemmeko ylipäätään - toisiamme. Ehkä meillä kävi todella suuri tuuri, että yhteen päätyi juuri kaksi tällaista ihmistä kuin me.

taapero
Vihreää ja sinistä.

En siis pelännyt suhteen loppumista mutta pohdin paljon sitä, menetänkö vapauteni? Pystynkö muuttamaan tapojani todella paljon lapsen vuoksi ilman, että se herättää negatiivisia tunteita? Pystynkö luopumaan jostain, mikä on minulle todella tärkeää?

Olemme pyörittäneet tätä lapsiarkia täysin kokemattomina vanhempina ihan kaksistaan. Ja niinhän se toki kuuluukin mennä. Minussa herää ylpeyden tunteita äitinä olemisesta, koska mielestäni olemme suoriutuneet tehtävästä melko hyvin. Emme tienneet aiemmin lapsista mitään. Olimme molemmat seikkailijoita, emme todellakaan äiti- tai isimateriaalia.

taapero
Leikkikentällä!

Hän on pian jo 2-vuotias. Hän tarvitsee koko ajan vähemmän ja vähemmän apua. Oma tahto voimistuu kovalla vauhdilla. Välillämme ei ole samanlaista riippuvuutta kuin vauva-aikana. Niin. Olemme suoriutuneet lähtökohdat huomioiden todella hyvin. Ei se kuitenkaan helppoa ole ollut. 

Haastavaa on ollut se, että ei saa juurikaan olla yksin. Joudut olemaan koko ajan aktiivinen. Et saa unettomien öiden jälkeen vain levätä, koska on joku, josta täytyy huolehtia. Hänen tarpeensa menevät omiesi edelle. Et voi tehdä oikeastaan mitään miettimättä ensin, voitko ylipäätään tehdä sitä. Ja jos et tee kaikkea täydellisesti siten kuten äidiltä odotetaan, alkaa muilta tipahdella arvostelevaa käytöstä tai ainakin omatuntosi alkaa soimata. Minun mielestäni lapsiarjessa ja vanhempana olemisessa on edelleen todella paljon asioita, joista ei puhuta laisinkaan.

taapero leikkipuistossa
Ai että on niin kivaa!

Haastavaa tänä aikana on todellakin ollut se, että olemme olleet ilman tukiverkostoa. Joskus se on niin rankkaa, että happi tuntuu loppuvan. Koko vauva-ajan ajattelin, että meillä menee hyvin eikä juuri tarvita apua. Siihen toki vaikutti se, että olin kotona. 

Olen alkanut miettiä toisin. Mitä, jos pääsisimme vaikka yhden kerran viikossa syömään ulos kahdestaan? Olla ihan vai kaksistaan ja jutella muustakin kuin vaipoista ja aikatauluista. Jos kipeyden iskiessä saisinkin itse vain levätä hetken, kun joku läheinen tulisi lapsenvahdiksi vaikka pariksi tunniksi? Tai jos unettoman yön jälkeen voisikin nukkua päiväunet juuri silloin, kun nukuttaa. Kuulostaa todella itsekkäältä mutta oikeasti kyseessähän on suurilta osin ihan jokaisen ihmisen perustarpeet.

Olen miettinyt asiaa myös toisenlaisesta näkökulmasta. Asumme kaukana kaikista, joten olen miettinyt, että onko se reilua lastani ja vanhempiani kohtaan? He eivät saa tutustua toisiinsa yhtä paljon kuin he ehkä toivoisivat. Eivät voi tulla kahville ihan vaan käymään. Joskus tuntuu, että ihan tällaiset perusjutut jää Juliukselta väliin. Riistämmekö kaiken sen?

taapero leikkipuistossa
Pieni veijari.

Nykyisin havahdun aika usein siihen kuinka väsynyt olen. Olen nukkunut katkeamattoman yöunen viimeksi marraskuussa 2016. Se kuulostaa aika hurjan pitkältä ajalta varsinkin, kun univelkoja ei voi nukkua varastoon. Sen takia nykyisin yrittää panostaa siihen, että menee ajoissa nukkumaan.

Joten todellakin olen kiitollinen siitä, että juuri me päädyimme yhteen tälle opettavaiselle matkalle. Sitten toisaalta, oman lapsen pienikin hymy riisuu kaikista negatiivisista ajatuksista. Kai viestini siis on se, että ei pidä unohtaa tukiverkon tärkeyttä.