Mummo ja vaari, sankarirakentajat

Mummoni kirjoittama juttu hänen elämänsä rakennusprojekteista. Artikkeli julkaistiin Kodin kuvalehdessä 80-luvulla hänen voitettua rakennusaiheisen kirjoituskilpailun. Taitaa tämä sattumusten kautta rakentaminen kulkea suvussa.

Elsa Pekala, Kodin kuvalehti 4.9.1984

Oma tupa, oma lupa

Oma koti kullan kallis, niinhän sitä sanotaan, varsinkin kallis. Sitä se on tänään, sitä se oli eilen ja on vielä huomennakin. 

Luulen olevani aikamoinen asiantuntija tässä. En vain pysty selvittämään, koska elämässäni on se tänään-rakentamisen ajankohta. Koko elämäni on näet kulunut rakentaessa. Ei pidä luulla, että olisin rakennustyöläinen enempää rakennusmestarikaan sanan varsinaisessa merkityksessä. On vain sattumaa, että elämäni on ainaista talon rakentamista.

Lapsena aputyttönä

Ensimmäisen kerran elämässäni jouduin raknetamisen kanssa tekemisiin ollessani kymmenvuotias. Lapsuudenkotini oli ikäloppu rottelo, joten vanhempani joutuivat rakennuttamaan kotimme kokonaan uudestaan uuteen paikkaan. Omalle maalle kuitenkin, koska olivat maanviljelijöitä. Ajankohta oli vuosi 1939 juuri ennen sotia. Muistaakseni silloin ei tarvittu mitään ihmeellisempiä papereita, kiinnitys pankkiin ja sillä siisti.

Oma vakanssini rakennustyössä oli viedä polkupyörän pakettitelineellä kivityömiesten käyttämiä poria pajaan teroitettaviksi. Että minä osasin vihata sitä hommaa ja sitä seppää! Mukaani pyysin aina parhaan ystäväni, ikäiseni tytön. Tullessamme pajan ovelle seppä huuteli aina alasimensa viereltä: "Sieltähän ne pajasussut taas tulevat." Tietenkin pajassa oli aina muitakin ukkoja, ja kyllä me tytöt punotimme kiukusta. Mutta minkäs teit, mentävä oli. 

Paljon mieluisampi homma oli hakea kannulla kylmää vettä lähteestä rakennusmiesten juotavaksi. Kesä -39 oli kuiva ja kuuma, joten vettä kului.

Nuorikkona hanslankarina

Kun olin vähän päälle parinkymmenen ikäinen, löysin itseni taas rakennukselta. Nyt olin hanslankarina varsinaisella omakotirakennuksella, sillä olimme rahaton ja koditon nuoripari. Tonttirahat olimme saaneet haalituksi kokoon. Siihen aikaan nuorillapareilla oli tapana täälläpäin pitää tukkitalkoot. Niin mekin teimme ja saimme ihmeeksemme puuta sen verran, että pääsimme rakennuksen alkuun.

Mieheni kaivoi lapiolla pohjan ja laudoitti sokkelin. Ainoastaan valuhommassa oli talkoomiehiä. Olimme läheltä olevalta muuntajatyömaalta keränneet autokuorman kiviä, niin sanottua sepeliä, jota laitoimme sementin joukkoon. Vahvaa tuli ja rahaa säästyi.

Me emme siihen aikaan tienneet mistään aravalainoista, eikä muutakaan lainaa edes käyty kysymässä. Tuskin olisimme edes saaneet. Kuka olisi uskaltanut meille takuumieheksi, tyhjätaskuille. Silloin opimme, kuinka vähällä voi tulla toimeen. Tavallisen työmiehen palkka ei varmasti ollut iso siihen aikaan. Erotin siitä heti sen summan, millä mieheni, minun ja kahden pikkupoikamme oli tultava toimeen. Loput käytettiin rakennukseen. Koska mieheni teki itse kaiken, hän teki sitä mukaa kuin rahaa oli. Ainoastaan muurari oli palkattava.

Kun keittiömme oli niin valmis, että siinä pystyi asumaan, muutimme taloon. Muissa huoneissa ei ollut vielä edes lattiaa. Keittiön pinta-ala oli 16 m2, ja siinä vietimme talven. Vuosien uurastuksen tuloksena kotimme lopulta pikku hiljaa valmistui hartiapankin rahoilla. Näin jälkeen päin ajateltuna se varmasti oli elämämme parasta aikaa.

Uusi ammatti ja uusi rakennustyömaa

Kymmenen vuotta asuimme ja rakensimme sitä kotia. Sitten tapahtui täydellinen muutos elämässämme. Pakkasimme kimpsut ja kampsut ja vaihdoimme ammattia. Ryhdyimme maanviljelijöiksi samaan huusholliin, josta olen alussa kertonut. Mitäpä se muuta tiesi kuin taas rakentamista. Nyt piti tehdä entiselle isännälle ja emännälle vanhaan taloon kylkiäinen, huone ja keittiö.

Jos ihminen joskus elämässään on lujilla, niin silloin me varmasti olimme. Olimme sitä henkisesti, ruumiillisesti sekä taloudellisesti. Velkaa jouduimme tekemään lunastaessamme tilan nimiimme. Rakennuspuut saimme nyt omasta metsästä. Aluksi ei tila tuottanut oikeastaan yhtään mitään, joten mieheni oli pakko pitää entinen työpaikkansa. Hän kävi tehtaassa kolmivuorotyössä 25 km:n päässä, hoiti maanviljelyksen sivuhommana ja rakensi. Kolmen ja puolen vuoden päästä hän vasta uskalsi jättää entisen työnsä.

Taito kasvoi tehdessä

Rakentamista riiitti. Nyt oli vuorossa rakennus, johon tuli autotalli, sauna, aitta ja puuliiteri. Taas äitee lapionvarteen ja betonimylläriksi. Olen vuosien varrella oppinut tietämään minkälaista sörsseliä milloinkin pitää tehdä, onko suhde 1:5, vai kuinka vahvaa sementin pitää olla.

Myllärinä oli silloin raskasta olla, kun myllyä pyöritettiin käsin. Tapanamme oli saada rakennus valmiiksi yhdessä kesässä, samalla tavoin valmistui pari latoa. 

Vielä kerran talonrakentajaksi

Seurasi muutaman vuoden tauko. Aloimme miettiä asuinrakennuksen remontointia. Kutsuimme rakennusmestarin arvioimaan ja tekemään suunnitelmia. "Sokkeli ja ulkoseinät kelpaavat, muu uusiksi" kuului tuomio. Siitä alkoi pitkä päänsärky. Mietimme yötä päivää, teimme omia suunnitelmia. Eikä todellakaan löytynyt muuta vaihtoehtoa. Jos koko huusholli puretaan, muurit ja kaikki, missä sitten asuisi meidän poppoo, viisi ihmistä. Jossakin vaiheessa haikara oli tipauttanut tyttövauvankin sinne meidän rakennustarvikkeiden joukkoon. Lapset olivat tosin jo kohta aikuisia kaikki, mutta kuitenkin. Vaikka miten päin asiaa mietimme, aina oli seinä vastassa. Sitten tekivät pojat yhteistuumin päätöksen: uuteen paikkaan koko juttu. 

Siitä se taas alkoi. Rakennuspiirustukset, luvat sun muut. Nyt oli jo byrokratia huipussaan, papereita tuli kuin setelipainosta. Paikan päällä kävi rakennustarkastaja, terveystarkastaja, myöhemmin rakennuksen valmistuttua palotarkastaja, ja lopuksi myös verotarkastaja kiinnostui tästä meidän mökistämme. Koko homma tuntui nyt olevan paljon moimutkaisempaa kuin koskaan aikaisemmin rakennusta aloitettaessa. Nyt meillä tosin oli ensimmäistä kertaa oikein kirvesmieskin, koska omat pojat ja tyttökin olivat muualla työssä. Kyllä siinä meille kaikille riitti työtä yllin kyllin. Ei totisesti meidän perheemme sinä kesänä liikoja nukkunut. Itseltäni kului kesä puoleen, kun ratkoin yökaudet sokkelilaudoista nauloja sitä mukaa kuin muilta töiltä ennätin. 

Nyt oli rakentaminen kaikin puolin erilaista kuin aikaisemmin. Rakennusmateriaalit olivat ihan toisenlaisia. Ikkunatkin oli valmiiksi lasitettuja, sen kun laitteli paikalleen. Suurin pulmamme aiheutui halvan energian ajasta. Halusimme oikein vanhanaikaisen puuhellan ja leivinuunin. Se oli niin vanhanaikaista, että meidät naurettiin ulos monesta kaupasta, kun kävimme kyselemässä hellaa ja uuninluukkuja. Onnistuimme ne kuitenkin löytämään. Osa tosin oli sellaisia, joita toiset purkivat pois uunejaan hävittäessään. Joten nyt olemme niin uudenaikaisia, että meillä on talossamme hella ja leivinuuni öljylämmityksen lisäksi.

Kun jouluksi muutimme uuteen kotiimme, arvata saattaa, että se oli oikein joulujen joulu.

Nyt on sitten pojan vuoro

Siinä se nyt seisoi vanha mökki muutaman vuoden tyhjillään. Puretaan, ei pureta, puretaan... Kun ei purettu, niin taas alkoi tapahtua. Purettiin niin paljon, että jäljelle jäivät vain ulkoseinät ja sokkeli. Mikä nyt oli purkaessa, kun ei kukaan asunut rakennuksessa. Uusiksi pistettii koko mökin sisäpuoli, niin ettei entisestä ole mitään jäljellä. Se on nyt parempi kuin uusi. Poikamme siellä nuoren emäntänsä kanssa kasvattelee taloomme uutta isäntää. 

Olemme tyytyväisiä siitä, että meillä on kummallakin perheellä oma taloutemme.

Vaikka se kovaa on ollut, ei kaduta

Jos nyt pitäisi sanoa, miltä kaikki rakentaminen on tuntunut, niin osuu varmaan paikalleen, kun sanon: Kun se parasta on ollut, on se tuska ja vaiva ollut. Miltä se nyt jälkeenpäin tuntuu? Kolottaa selästä, hartioista, niskasta, kyynärpäistä, joka puolelta. Mieli vaan on niin ihmeen hyvä. Tuskin päivääkään vaihtaisin pois.

"Näin jälkeen päin ajateltuna se varmasti oli elämämme parasta aikaa." - Elsa mummo