Toivon tiellä, osa 5

Viidennessä lainauksessa elettiin aikaa, jolloin työntekoa helpottavat koneet olivat vielä melko harvinaisia. Hevoset olivat apuna peltojen raivauksessa, puiden kaadossa ja kuljettamisessa. Toivo innostui kasvattamaan hevosia myyntiinkin, hevoskaupoilla hän rahoitti tilan ensimmäiset konehankinnat, samalla hevosvoimat lisääntyivät. Työ oli erittäin fyysistä ja vaati kovaa kuntoa.

Toivon tiellä -kertomukset ovat lainauksia tätini kokoamasta muistelmateoksesta. Kertomuksissa pappani Toivo muistelee nuoruuttaan, Kirvussa, sodassa ja evakkomatkoilla. 

" Hevosten kasvatus

Koska heinää saatiin nyt riittävästi, rupesimme parantamaan hevoskantaa. Isä oli tunnettu pässinsalvaja, ja kierrellessään näissä hommissa hän kuuli myös myytävistä hevosista ja varsoista. Vuosina 1929-1938 tein yhteensä 8 hevos- ja varsakauppaa. Myin 4 aikuista hevosta sekä 4 varsaa, joiden ikä vaihteli puolen vuoden ja kahden vuoden välillä.

Aikuishevoskaupat tehtiin aina yhdessä isän kanssa, mutta varsat jouduin ostamaan yksin. Isä sanoi, että jos luulet pystyväsi niistä hevoset kasvattamaan niin pystyt ne myös ostamaan. Arvostin tätä isäni osoittamaa luottamusta, ja se pani tietysti myös yrittämään parastaan. Kaikki varsat ostin Kirkonkylästä; ensimmäiset kaksi Halosen talosta, ’Sipen’ ostin kappalaisen vuokralaiselta ja ’Tuuren’, toisen pappilan vuokralaiselta.

Kerron tässä toisesta varsakaupastani kappalaisen vuokralaiselta: Äidille ei oltu kerrottu mitään etukäteen. Isä oli nähnyt varsan ja kehotteli minuakin menemään sitä katsomaan ja ostamaan sen. Sitten eräänä pyhäaamuna huhtikuun puolessa välissä meninkin sitä katsomaan ja keskipäivällä Halonen toi minut hevosella kotiin ja varsa juoksi emän mukana irrallaan. Kun äiti näki, kuinka varsa ohjattiin talliin, arvasi hän, että olin ostanut sen.

Koska ensimmäisen ostamani varsan kasvatus aikuiseksi oli vienyt 4-5 vuotta, rupesi äiti nyt minua moittimaan siitä, että hevosen kasvatuksessa on niin paljon työtä, ja kun meillä kerran on nuori kunnollinen hevonen niin mitä nyt taas kehtasitte niin suureen puuhaan ruveta. Miten lie sattunut, että vastasin äidille, että kun meillä on nyt heinä niin hyvin riittänyt, niin kasvatetaan tästä myyntihevonen ja samaan aikaan pannaan vielä 2 tai 3 lehmää myyntiin, niin päästään sitten puimakoneen ja moottorin ostoon.

Kun tästä tapahtumasta oli kulunut vähän yli kaksi ja puoli vuotta, toi SMK:n koneliikkeen auto kotimme pihaan ’Sampo 40’ –puimakoneen ja 6-7 hevosvoiman ’Olympia’- öljymoottorin. Rahaa oli vielä jäljellä 6 markkaa kun yksi hevonen ja kaksi lehmää oli myyty. Nämä konekaupat tein Tommi-veljeni kanssa, joka oli SMK-liikkeen kiertävä asiamies, ja hänen kauppa-alueinaan olivat Kirvu sekä muutamat muut naapuripitäjät. Aikaisemmin oli kyläämme hankittu vain yksi kahden talon yhteinen puimakone, jota toisessa talossa käytettiin sähköllä ja toisessa öljymoottorilla.

Salopalsta

Salopuolelle oli raivattu peltoa, ja siellä meillä oli salotupa, joka oli veistetty haapahirsistä. Sitä rakennettiin 2-3 vuotta ja se valmistui ollessani 16-vuotias (v. 1923). Minä olin siellä vain apu- ja juoksupoikana isän ja vanhempien veljien ollessa kirvesmiehinä. Rakennus käsitti tuvan ja kamarin sekä ruokasuojan. Laudoista oli tehty eteinen ja 2 komeroa, joista toinen oli nukkumista varten. Siellä oli myös navetta ja sauna. Uutta peltoa raivattiin 2,5-3 ha. Koska salopuolella olivat paremmat laidunmaat, asuttiin siellä aina kesäisin. Keväällä muutettiin sinne karjan kanssa ja kylään palattiin sen verran ajoissa, että karja ehti syödä kotipeltojen odelmakasvun. Ollessani vielä paimenpoika ennen salotuvan valmistumista ajettiin silloin lehmät aamulla salolle ja illalla taas kotiin. Viimeinen asumiskesä salotuvalla oli vuonna 1938. Pellonraivaustyötä suoritettiin 1930-luvulla useampana kesänä muiden töiden lisäksi. Olin useina iltoina muiden töiden jälkeen 3-4 tuntia pellonteossa kuokka kädessä. Raskaasta työstä huolimatta työ oli minulle kuin juhlaa, etenkin syyskesästä illan pimetessä, kun kannot ja risut raiviolla loimuten paloivat. Raskas työ tuntui ruumiissani. Muutamina syksyinä tunsin sen voimakkaasti, sillä mm. sormet eivät käsissäni ojentuneet suoriksi, vaikka ikää oli vasta 25-28 vuotta. Monet talvet menivät kepeämmin, mikäli ei ollut puutavaran myyntiä tai ajoa. Tosin heinän, polttopuun ja lannan ajo työllistivät läpi talven, ettei silloinkaan pahemmin joutanut laiskottelemaan.

Perunamaa salotuvan edustalla.

Halkokaupat

Joinakin talvina tehtiin pienempiä puukauppoja. Karjalaisen sahalle ostivat mielellään tukkeja pieniäkin määriä, ja olihan niitä muitakin ostajia. Monena talvena myytiin jonkin verran. Koljolan asemalle ajettiin 10-30 kuormaa, muttei näistä kaupoista osaa sen paremmin mainita. Mutta olisikohan ollut talvi 1935, kun myytiin suuri erä metristä leppähalkoa. Halot oli teetetty syksyllä 1933, joten ne nyt ajoaikana olivat kuivia. Siinä riitti ajamista miltei koko talveksi, kun vielä lisäksi olin ostanut koivuhalkoja. Ajoin kaikki nämä halot Koljolan asemalle, josta laitoin Viipuriin toistakymmentä junavaunulastillista. Martti hankki ostajat Viipurissa ja antoi osoitteet, jonne panin vaunun menemään. Talvitietä oli Koljolaan matkaa vain 9 kilometriä, kun taas kesäisin tietä pitkin matkaa kertyi runsaat 25 kilometriä. Eräskin halonostaja oli minulle kateellinen, kun minulla kaupat sujuivat, ja olin ostanut halkoja myös sellaisilta isänniltä, jotka aikaisemmin olivat olleet hänen asiakkaitaan. Olin tätä ennenkin pannut yhtenä talvena Viipuriin kaksi vaunulastillista halkoja, toinen meni Viipurin Keksi ja Rinkelille ja toinen vaunulasti entisille kirvulaisille. Samana talvena meni yksi vaunulastillinen myös Ensoon. Joskus myin myös torilla kuorman halkoja ja toriajan päätyttyä kävin purkamassa kuorman sovittuun osoitteeseen."

Työ oli todella monipuolista. Perinteisen maatalouden ympärille oli pappani kehitellyt monenlaisia tulonlähteitä. Tekemistä tuntui riittävän. Erityisen mukavalta minusta tuntui lukea lausahdukset, joissa pappa kertoo työn olleen kuin juhlaa, vaikka se olikin fyysisesti väsyttävää ja raskasta. Nuori mies on mitä ilmeisimmin päässyt tekemään työtä, jolla hän kokee olevan merkitystä. Sellainen työ, josta tekijä voi olla ylpeä, tuntuu merkitykselliseltä on kuin juhlaa, ihan niin kuin Toivo sanoo. <3

Seuraavassa lainauksessa eletään vuotta 1938, joka on Toivolle merkittävä vuosi monella tapaa...