Toivon tiellä, osa 6

Polven tukihäkkyrän kanssa liikkuminen on hidasta. Olen joutunut parin viime viikon ajan toimimaan matkustamisessa samaan tapaan kuin pappani Toivo alla olevassa lainauksessa. Yksityisajoneuvoni on ollut käyttämättömänä pihalla, olen kulkenut tarvittavat matkat tuttavien ystävällisellä avustuksella. Elämä on pyörinyt paljolti kotikulmilla siitäkin syystä, ettei jalka vielä kestä kovin pitkää rasitusta. Seuraan kevään saapumista ja lumien sulamista paikoiltani tai erittäin hitaasti liikkuen.

Somefeedit täyttyvät ihanista keväisitä kuvista. Omalle fiidilleni ei nyt piirry oikein mitään. Olen kyllä käynyt ”lenkillä”, en vaan pääse kuvattavien paikkojen luo. Jos jotain kuvattavaa olisi, keppien ja tukihäkkyrän kanssa vapaita kuvauskäsiä ei oikeastaan ole. Melankolia meinaa vaivata, vaikka tiedostan että kaikki on ihan ok.

Piristin mieltäni lukemalla otteen Toivon muistelmia. Kiitos tätini keräämien muistelmien, tämä perjantai alkoi tuntua aika paljon valoisammalta! Ihailen kyllä niin paljon Toivon asennetta, hän uskalsi ottaa riskejä ja pysyi sanojensa takana.

Voi sanoa, että kevät 1938 on ollut Toivolle elämän kevät ja paljon tapahtui koko vuoden aikana. Toivolla on varmasti ollut selkeänä mielessä, miten hän aikoo tilaa ja omaa tekemistään kehittää, ilman riskejä ei tule tuloksiakaan. Elämää ja tekemistä maaseudulla on viitoittanut se, mistä kukin tekijä uskoo parhaiten saavansa leivän pöytään. En tiedä kuinka tarkkaan tuohon aikaan siirtoja on mietitty, mutta halu pysyä hengissä ja saada konkreettisesti leipä pöytään perheelle on varmasti ollut hyvä motivaattori jatkaa eteenpäin. Ehkä Säästöpankin johtajan hyvää tarkoittavat neuvot olivat ajan yritysneuvontaa.

Vuoden 1938 aikana Toivon elämässä tapahtui siis paljon. Tekemistä olisi varmasti riittänyt jo alulle laitetuissa toimissakin. Kaikki ei kuitenkaan aina mene niin kuin voisi ajatella, tai on suunniteltu. Alla olevan lainauksen jälkeinen aika ajoittuu vuoteen 1939, jolloin alkaa talvisota. Ymmärrettävästi tämä muuttaa arjen kulun täysin. Vuonna -38 talvisota ei kuitenkaan tuntunut ainakaan Toivon mielessä olevan.

VUOSI 1938

Vuosi 1938 oli elämässäni merkittävien tapahtumien vuosi. Kevät oli kaunis, ja toukokuun 15. päivänä päivätyllä kauppakirjalla olivat isäni (silloin 74 v.) ja äitini (67 v.) antaneet minulle omistusoikeuden tilaamme. Vanhuksille määrättiin eläke ja veljille osasuoritukset yhteensä 60.000 markkaa. Silloinpa nuorelle (30 v.) isännälle kiireen lykkkäsi. Miten tulla talossa toimeen ilman emäntää? Kesä oli kaikin puolin kiireellinen, kun jouduin kertausharjoituksiin Uttiin heinäkuun 14. ja elokuun 2. päivän väliseksi ajaksi. Tämän vuoksi järjestin heinänkorjuun niin aikaisessa vaiheessa, että se saatiin päätökseen jo heinäkuun 13. päivänä. Martti ja Alina kävivät minua auttamassa ja niin saatiin seuraavan talven heinät hyvinä talteen, ja syksyn odelmasadosta tuli runsas.

Siihen aikaan ei ollut yksityisajoneuvoja vaan matkat piti järjestellä yleisillä kulkuneuvoilla, miten parhaiten sai sujumaan. Niinpä minäkin järjestin meno- sekä tulomatkalla tapaamisen mielitiettyni Maijan kanssa, josta olin kotiini emäntää haaveillut, kun hän sattui asumaan Viipurissa, kotini ja reservipaikkani välisellä rataosuudella. Elokuussa tein sitten vielä toisen junamatkan tyttöni luo, ja meistä tuli kihlapari. Syyskuun 11. päivänä meidät sitten vihittiin Viipurin tuomiokirkossa. Vihkiäiskahvit juotiin Pyöreän Tornin Hopeasalissa. Vihkiäisten jälkeen mentiin yhdessä Kirvuun.

Kesän viime sadot korjailtiin yhdessä, ja koska vaimoni oli kovasti maahenkinen, oli hän tyytyväinen, kun pääsi maataloon emännöimään. Äitini sanoikin minulle, että nyt sinä sait sellaisen kaverin, että saat pitää kaikki vasikatkin. Viljelyinto siinä vain lisääntyi, ja kun kynnöt ja muut syystyöt oli saatu lopulleen niin naapurini ja lapsuuskaverini puhui meille tilansa myymisestä. Niinpä sitten eräänä sunnuntaiaamuna menimme yhdessä vaimoni kanssa tilaa katsomaan, ja tehtiin samalla tilakaupat. Tilalla oli viljeltyä 8 ha ja metsää 20 ha. Tämä ostettu tila Ojarinta sijaitsi oman tilan rajalla salolle päin mentäessä. Kuultuaan tilakaupoistani yksi naapureistani, Kirvun Säästöpankin johtaja antoi vähän nuhteita nuorelle isännälle ja sanoi: ”Älä nyt pahastu, jos minä vähän viisaampana miehenä sanon, että sinulla, Toivo, riittää näiden velkojen maksua niin vanhaksi kuin elät.” Muutimme sinne Maijan kanssa, kun taas vanhempani jäivät asumaan kylässä sijaitsevaan vanhaan taloon.

Kun ei myöhäsyksyn aikana mitään rahasuonta löytynyt niin tammikuun 2 päivänä 1939 aloitettiin tukinkaato ja ajohommat kolmen hevosen ja viiden miehen voimalla. Nuori aviovaimokin koetti kantaa oman kortensa kekoon ja milloin vain muilta töiltään ehti, tuli mukaan metsätöihin; joko karsi puita, tai oli justeerin toisessa päässä. Vieläpä 70-vuotispäivilläni yksi kaatomiehistä, sanoi vaimolleni: ”Muistatko Maija, kun siellä Rieskanmäellä tukkeja kaadettiin?” Tapahtumasta oli silloin kulunut jo yli 38 vuotta. Hakkuupaikka oli puolen kilometrin päässä kotoa ja puut ajettiin Karjalaisen sahalle Koljolaan. Olisin syksyllä ja vielä joulunkin aikoihin myynyt tukit seisaalle, mutta hinnasta ei päästy yksimielisyyteen. Mutta kun sitten ehdimme saada työt aluilleen, olisivat jo kahdenkin sahan miehet maksaneet pystyhintana sen mitä olin pyytänyt. En käynyt enää puheitani perumaan, koska olin jo luvannut naapureilleni töitä. Vaikea on tietää, kumpi kauppa olisi ollut parempi, kun jo saman vuoden lopulla alkoi talvisota, ja seuraavan vuoden alkupuolella oli lähdettävä evakkoon. Hakkuusta saatiin joka tapauksessa rahaa moneen asiaan.