Toivon tiellä, osa 8

Kesä kului nopeasti. Tuntui siltä, ettei se oikein kunnolla missään vaiheessa alkanutkaan. Helteet ja aurinkoiset poutapäivät puuttuvat, kesästä jäi kuitenkin paljon muistoja ja muisteltavaa. Kesä on sellaista aikaa, että muutamaan valoisaan kuukauteen pitäisi mahduttaa paljon toimintaa ja touhua, vaikka paljon ehdin tehdä, jäi jälleen paljon suunnitelmia toteuttamatta.

Kivaa mennessä kesässä oli se, että tapasin sukulaisia. Suku on paras tai pahin, sananlaskuja on monenlaisia. Meillä on iso suku, kaikkien sukulaisten kanssa en ole aktiivisesti yhteydessä, mutta silloin kun tavataan, ollaan hyviä tuttuja. Meitä yhdistää sukulaisuus, sama perimä, samanlainen kasvatus ja arvot, joten yhdessäolo on helppoa.

Olen täällä blogissani jakanut tätini kirjoituksia pappani muisteloista. Kesällä sukutapaamisissa, totesimme, että Toivon elämänasenne elää vahvana Toivon perillisissä. Ehkäpä jonain päivänä joku intoutuu dokumentoimaan Toivon jälkeläistenkin edesottamuksia, tarinat eivät varmasti loppuisi kesken. 

Edellisessä Toivon lainauksessa pappa lähti talvisotaan. Kotiin jäivät vaimo, pieni tytär ja renki. Tässä lainauksessa mammani kertoo kotijoukkojen sota-ajan tunnelmista kotona Kirvussa.

TALVISODAN AIKA KOTONA KIRVUSSA

Lähdettyäni lokakuussa 1939 sotareissulle jäi Lietojan kotiin vaimoni, tytär ja renki. Heille jäi hoidettaviksi kolme hevosta, lehmiä, mullikoita sekä muuta karjaa. Naapurissa asuva Elvi kävi heitä auttelemassa. Myöhemmin vaimoni sisko Anna tuli myös avuksi. Synnyinkodissani asuivat isäni ja äitini. Heillä oli navetassa lihaelukoita ja lampaita, joiden hoidon he jaksoivat suorittaa. Tommi-veljeni perhe Ensosta joutui lähtemään sotaa pakoon, ja koska Kirvussa oli hiljaisempaa, menivät he isän ja äidin luo asumaan. Kauaa eivät he kuitenkaan saaneet siellä olla vaan heidät määrättiin lähtemään Harjavaltaan. Heillä oli silloin 5 lasta, kaikki aika pieniä, joten heidät määrättiin lähtemään, ja Tommi toimikin sitten Harjavallassa siirtoväenhuollon johtajana.

Annan nyt vaimoni kertoa sota-ajan tunnelmista:”Meitä jäi sitten pieni sakki, ja tuntui aika ikävältä, kun lentokoneet lentelivät ilmassa ja pudottivat välistä palopommeja, jolloin koko seutu oli ihan valaistu. Koska rautatie kulki siinä lähettyvillä, kymmenisen kilometrin päässä, yrittivät venäläiset hajottaa sitä. Elämä tuntui tosiaan kovin raskaalta, kun sai pelätä, ja suuret pommikoneet lensivät kovassa lastissa ja pudottivat pommeja 7-8 kilometrin päähän. Minä tietysti pelkäsin kovasti, ja otin Eira-tytön tiukasti syliini ja ajattelin, että jos pommi sattuu kohdalle, niin mentäisiin siinä molemmat. Venäläiset eivät saaneet rautatietä rikki, ja onneksi mekin säilyimme elävinä. Maaliskuussahan sitten tuli välirauha, ja sota loppui. Eihän meillä silloin ollut radiota ja luulin, että saadaan olla rauhassa kotona, mutta sitten tuli kylältä tietoa, että pitää lähteä kotoa pois.”

No... nyt taas sanat katosivat, kun tämän luin. Tulevana viikonloppuna Suomi 100 juhlinta jatkuu, teemalla "sata päivää sataan". Toivottavasti sadan päivän kuluttua saamme viettää iloista itsenäisyyspäivää rauhallisessa ja onnellisessa maassa.