Aika kultaa muistot

Olen koko raskausajan ja tähän päivään saakka kirjoitullut ajatuksiani ns. päiväkirjaan, joka mun on sitten tarkoitus antaa tyttärelleni kun hän on raskaana, hankkimassa omia lapsia tai jos lapset eivät ole osa hänen suunnitelmiaan niin sitten muuten vaan. Olen sinne kirjoitellut aina silloin kun on ollut tunne, että ajatukset pitää purkaa tai silloin kun on tapahtunut jotain merkittävää raskaudessa tai tytön kehityksessä.

 

Raskausaika mulla meni pääpiirteittäin hyvin. Ainoa varjo oli iskiaskivut jotka alkoivat raskausviikolla 19. En kyennyt enää töihin, jalka petti alta. Turhautuminen oli suurta ja välillä se purkautui kyynelinä. Mieheni oli tuolloin vielä Helsingissä töissä viikot ja tunsin oloni usein yksinäiseksi. Nyt tuosta ajasta on jäljellä enää puutuneet varpaat oikeassa jalassa, liekö ne sieltä palautuvat normaaleiksi? Jää nähtäväksi. Miehenkin sain nyt kotiin, samalle paikkakunnalle töihin. Hän onkin koko aiemman yhdessä olomme ajan työskennellyt Helsingissä ja meillä on ollut "kaukosuhde". Monesti puhuimme, että olisi se lottovoitto jos hän löytäisi töitä läheltä kotia ja niin se vaan kävi toteen. Mulla taitaa olla toivomukset täytetty loppuiäksi.

Synnytys mulla oli positiivinen kokemus. Avautuminen vaan kesti ja kesti, toistavuorokautta avaavia supistuksia, ne oli koko urakan kamalin vaihe. Loppujen lopuksi oksitosiinitipalla alkoi paikat aueta ja saatiin 45 minuutin ponnistelun jälkeen tyttö maailmaan mitoilla 48cm ja 3282g. Ponnistusvaihe oli täysin kivuton ja tuntui puolelta tunnilta. Kipulääkityksenä käytin alkuun ilokaasua ja myöhemmin lisäksi epiduraali. Mieheni oli synnytyksessä mukana, hän piteli jalkaani ylhäällä ja tuki niskaani. Yhdessä he kätilön kanssa kurkkivat kun pää alkoi näkyä ja kannustivat minua. Sain mieheni läsnäolosta hurjasti voimia, ilman häntä kokemus olisi varmasti ollut erilainen ainakin henkisesti. Lähinnä mua nauratti kun he molemmat kaulat pitkänä kurkkivat "sinne" :) ja yhdessä höpöttelivät päät "siellä". :D :D