Mitä teet täällä taas, ruskea?

Joskus reilu kymmenen vuotta sitten ruskea väri oli muotia vaatteissa ja oikeastaan kaikessa. (ainakin sillä pikkuruisella paikkakunnalla, jolla asuin, haha). Silloin mulla oli vaatekaappi täynnä ruskeita vaatteita, ihmiset laittoivat koteihinsa ruskeita tehosteseiniä koukeroisista tapeteista. Muistelisin, että jopa kylpyhuoneita laatoitettiin tuolloin ruskealla. Mullakin oli paljon vaatteita, useissa niistä ruskea oli yhdistetty vaalenpunaisen tai limen kanssa. Minä myös virkkasin isolla vaivalla ontelokuteesta pyöreän, ruskean maton, johon tuli limenvihreä reunus. Kun tarkemmin alkaa muistella, ulotti tuo ruskea lonkeronsa kaikkialle, vauvojakin työnnettiin ruskeissa vaunuissa ruskeaan puettuina.

 

Olin tuolloin loputtoman ihastunut väriin, kunnes yht'äkkiä tuli stoppi. Kun sitä oli liikaa kaikkialla, jossakin vaiheessa aloin inhota väriä sydämeni kyllyydestä. Silloin päätin, että mun talouteen ei muuten tule yhtään ruskeaa, ei sisustukseen eikä vaatteisiin. Yli kymmenen vuotta menikin ostamatta ruskeita juttuja, kunnes yksi päivä havahduin siihen, että tuo vanha viholliseni on soluttautunut jälleen kotiimme, hah. Huomaan jälleen katselevani tuota väriä sillä silmällä, toki enemmän kohtuuden rajoissa kuin kymmenisen vuotta sitten.

 

Kun havahduin tähän arkkivihollisen paluuseen, aloin miettiä, mitä kaikkea meillä onkaan ruskeana- yllättävän paljon vaikka mitä! Mistä kaikki sitten oikein lähti? Luulen, että nahasta. Olen pitkään ihaillut ruskeita, nahkaisia sisustusjuttuja ja yksityiskohtia vaatteissa. Nyt huomaan ihailevani ruskeita iittalan lasiesineitä ja ostaneeni lapsille jopa ruskeita vaatteita. Ja hyvä niin, onhan se kaunis väri! Toki kohtuuden rajoissa, kuten kaikki muukin hyvä.

Aivan kuten ruskean kanssa ei olisi kannattanut, ei muidenkaan asioiden suhteen elämässä pitäisi mennä vannomaan noita sanoja: ”ei koskaan”. Ruskean kanssa olen joutunut syömään sanani, ja niin olen monen muunkin vannomani asian, myös aika isojen juttujen suhteen. Onneksi se ei ole vakavaa, mieli saa ja sen kuuluukin muuttua. Sitähän se ihmisyys on. Toki on ihan positiivista sellainen kasvu, että en enää ainakaan sellaisella teinin vimmalla vanno yhtään mitään, niinkuin kymmenen vuotta sitten, apua.

 

 

Minkä suhteen sä oot pyörtänyt mielesi vimmaisesta vannomisesta huolimatta? Kivaa viikkoa sulle! Ihanaa kun aurinko paistaa, nautitaan siitä!

 

-Reetta