Tahdon! Vai tahdonko sittenkään...?

Kun sormus sormeen sujahtaa, niin pallo jalkaan kalahtaa ja "elinkautisvankeus" lankeaa... Tällaisen kuvan ainakin saa, jos katsoo asuinseutuni teiden varsille viriteltyjä, avioliiton auvoisaan satamaan purjehtiville pariskunnille osoitettuja humoristisia viestejä. Noiden viestien sisältö on varsin yksiselitteinen: Juokse karkuun, ennen kuin on liian myöhäistä! Kun pappi on aamenensa sanonut tai siviilivihkijä loppukaneettinsa lausunut, vahinko on jo ehtinyt tapahtua. Olet kaulaasi myöten kitkerän katkerassa avioliittoliemessä! 

"Ida, juokse ennen kuin tulet toisiin ajatuksiin!"

Minulle ei ole kertynyt omakohtaisia kokemuksia avioliitosta. Olen siis ehtinyt maksella vanhanpiian veroja jo monien vuosien ajan. Kukaan ei ole vielä kosinut minua - ihan tosissaan ja ihan oikeasti - vaikka olen kihlasormukseksi kutsuttua kultarinkulaa vasemman käteni nimettömässä kantanutkin. Yksikään mies ei ole polvistunut romanttisesti eteeni, katsonut syvälle silmiini ja kysynyt tuota maagista kysymystä: Tuletko vaimokseni? Mi vuoi sposare? Ehkei minussa ole aviovaimoainesta eli en ole, kuten Italiassa sanotaan, "da sposare". Juu, myönnetään. En jaksa aina hoitaa ja huoltaa parisuhdetta alkuaikojen intensiteetillä enkä ole muutenkaan kumppanina mikään täydellinen jokamiehen unelma. Mutta kukapa meistä loppujen lopuksi on? Kyllä mies voi paljon huonommatkin naimakaupat tehdä!

"Jos et karkaa, päädyt naimisiin!", "Mutta entä jos tuletkin katumapäälle?"

En ole koskaan haaveillut prinsessahäistä eikä naimisiinmeno ole ollut minulle muutenkaan mikään ehdoton must-juttu. Avioliitto ei ole onnellisen ja tasapainoisen parisuhteen edellytys tai välttämätön seuraus eikä se takaa sitä, että rakkaus kestää ikuisesti. Mutta onhan se kuitenkin sellainen mukavan makea kirsikka siinä parisuhdekakun päällä. Kirsikka, jota olisi ihan kiva päästä maistamaan jossakin vaiheessa elämää (mieluummin ennemmin kuin myöhemmin, koska en halua olla kovin kurttuinen morsian). Ja jos sitä on kerran päätetty muuttaa saman katon alle, tarpoa yhdessä myötä- ja vastamäet ja hankkia vielä jälkikasvuakin, niin miksei sitä voisi yhtä hyvin naimisiinkin mennä? Jollei muuten, niin vaikkapa sitten vain käytännön syistä. Tällä hetkellä olen niin väsynyt ja loman tarpeessa, että jo pelkästään laissa säädetty 15 päivän palkallinen "naimaloma" ("congedo matrimoniale"), olisi riittävä syy mennä naimisiin!

Lankoani neuvottiin vetämään vatsa sisään ja siskoani menemään naimisiin todistajan kanssa.

Olemmehan me tuon armaan ukonkuvatuksen kanssa naimisiinmenosta puhuneet. Useammin kuin kerran. Koska asia tuppaa mieheltä säännönmukaisesti unohtumaan, muistuttelen siitä aina silloin tällöin - joskus enemmän, joskus vähemmän vakavalla naamalla. Ketään en kuitenkaan papin/siviilivihkijän puheille väen vängällä raahaa. Jollei hyvällä, niin ei kyllä sitten pahallakaan! Väsytys- tai luovutusvoittoa en tässä asiassa halua. Pientä yllätysmomenttia ja spontaanisuutta kaipaisin. Myös seitsemän vuoden yhdessäolon jälkeen.

Myös lankomiestä kehotettiin pakenemaan paikalta ja siskoltani kysyttiin, onks sulhoo näkyny?

Vaikka pääsisimmekin yhteisymmärrykseen siitä, että naimisiin mennään, matkassa olisi vielä monen monta mutkaa. Kumppanini haluaisi nimittäin mennä naimisiin Italiassa, minä Suomessa. Kumppanini haluaisi kirkkohäät, minä siviilivihkimisen (ellei vihkiminen sitten tapahtuisi Johanneksen kirkossa Haminassa ja vihkimistä toimittaisi ihana, hörökorvainen rippipappini pastori Saarikoski - edellyttäen, ettei hän ole jo siirtynyt ajasta iäisyyteen). Kumppanini haluaisi suuret sukujuhlat,  minä puolestani pienen, intiimin tilaisuuden ja paikalle vain todistajat, kaikkein läheisimmät ihmiset ja hanuristin soittamaan supisuomalaista häävalssia, jonka tahdissa me kaksi puujalkaa sitten tanssahtelisimme. Taitaa vierähtää vielä vuosi jos toinenkin, ennen kuin pääsemme kumpaakin osapuolta tyydyttävään kompromissiratkaisuun. Sitä hetkeä odotellessani katselen ikäneitona kettuna, kuinka muut nautiskelevat tai pääsevät piakkoin nautiskelemaan pihlajanmarjojaan ja uskottelen itselleni, että hyvin happamia ovat. Ovathan?