Metsän parantava voima

Ilmat ovat lämmenneet, ja luonto on herännyt viimeisintäkin silmua myöten vehreään eloon. Metsät hehkuvat vihreyttään. Sinne me menemme useimmiten, kun vietämme koko perheen yhteistä aikaa – metsän hämärään seikkailemaan. Voi kuinka onnellinen olenkaan, kun 3-vuotias esikoisemme on lopultakin aidosti alkanut kiinnostua luonnosta. Nosturit toki kiinnostavat edelleen eniten, mutta ötököiden, eläinten ja kasvien herääminen kevääseen, on avannut hänelle aivan uuden ja ihmeellisen, lukuisien kysymyksien täyteisen maailman: ”Äiti kato, mikä tuo on?”, ”Äiti kato, tossa on ötökkä, miksi se on siinä?”.

Olemme opetelleet yhdessä lintulajeja - näemmehän erityisesti vesilintuja päivittäin omista ikkunoista ja omalta pihalta. Esikoinen tietää jo omasta kokemuksestaan, miten käki kukkuu, varis raakkuu ja kuikka huutaa. Lisäksi hankin hänelle jo viime vuonna oman ötökkäkirjan, josta tuli jo tuolloin ihan hitti. Poika on päässyt kirjan avulla lievästä ötökkäkammostaan lähes eroon. Silloin kun katsomme jotain televisiosta, pyytää poika yleensä retkiohjelmaa - eli norjalaisen Lars Monsenin Erämaan armoilla - sarjaa, tai Erämaan lumo - sarjaa. Jälkimmäinen on aivan maaginen. Tästä pääsenkin näppärästi hyppäämään seuraavaan aiheeseen.

Onko nykyihminen jo lopullisesti liian erkaantunut luonnosta? Kotimaisen Erämaan lumo – sarjan ohjannut Petteri Saario tiesi kertoa, että 70% suomalaisista ei näe enää täydellistä tähtitaivasta – syynä keinovalo. Viimeisen sadan vuoden aikana lisääntyneellä keinovalolla on myös hänen mukaansa tutkittu olevan yhteys psyykkisiin sairauksiin sekä syöpään. Tämä tieto sai minut havahtumaan – miten on asian laita seuraavan sadan vuoden kuluttua? Huolestuttavaa – ihan todella, ja tuo tieto on vasta pienen pieni jyvänen hehtaarien kaurapellolla.

Aihe on vaikea ja laaja, enkä käsittele sitä enempää tässä mittakaavassa. Uskallan kuitenkin heittää ilmaan vielä väitteen, että ihan jokainen meistä on loppupeleissä onnellisempi luonnon helmassa, kuin kaupungissa. Kuinka moni voi todella väittää, etteikö stressi hälvenisi metsän siimeksessä lintujen laulaessa ja pihkalle tuoksuvan tuulenvireen hyväillessä kasvoja? Kuka voi väittää, että on onnellisimmillaan kiireisessä ihmisvilinässä, pakokaasuisessa ilmassa ja betonirakennuksien ympäröimänä – kuunnellen liikennevalojen piipitystä ja autojen moottoreiden surinaa? Kuka voi sanoa, ettei luonnon helmassa, yön hämärässä ja hiljaisuudessa, tähtitaivaan katselu rauhoittaisi mieltä?

En ajattele, että ihmisten kuuluisi muuttaa kaupungeista takaisin maalle – tällainen infrastruktuurimme nyt on - mutta uskon, että olisi jopa kansanterveydellisellä tasolla yhteinen hyvä, jos ihan jokainen meistä viettäisi edes pienen osan ajastaan luonnon helmassa - edes tunti kerrallaan viikoittain. Kokeile, niin huomaat mitä tarkoitan. Avaa sydämesi luonnolle, niin se avaa silmäsi, ja näyttää sinulle taikansa.

Hankin pojillemme viime viikolla lintukirjan ja kalastuskirjan - sellaiset lapsille suunnatut. Pienempi ei luonnollisesti vielä moisten päälle ymmärrä, mutta uskon, että seuraa isoveljensä esimerkkiä tässäkin asiassa. Pohdimme viime viikolla esikoisen kanssa, voisimmeko joku sadepäivä kerätä matoja astiaan ja lähteä ongelle. Hän oli haltioissaan. Onki siis on hankittava, sillä täytyyhän sydämeltään ikuisen erä- ja kalamiehen esikoispojan nyt viimeistään napata ensimmäinen kalansa - onhan poika jo kolmen vanha.

Viime viikkoisen jutun aihe vaihtui äkkiä, kun puhelimeni äännähti, ja siihen ilmestyi kummisedän työmaaltaan ottama kuva - kuva, jossa nosturi rakentaa nosturia, ja taustalla näkyy vielä kolmaskin nosturi. Pieni haaveilija keskittyi taas itselleen tärkeimpään, ja kävi kääntämässä legonosturiaan – millin tarkasti. Nosturimies istui sillalla - oli kuulemma kahvitauolla. Sillä hetkellä ajattelin, että minäkin haluan olla nosturimies - tai ainakin kahvitauolla. Pienempi kompastui legoon, ja näin mieleni fokusoitui taas tavalliseen arkeen. Lapsille ruokaa, maitoa, potalle ja päiväunille, tai ensin pitää saada väsymystään ja kaatuiluaan itkevä kuopus rauhoittumaan. Näin ne päivät täällä pyörivät - vielä hetken. Onneksi on metsä, jossa tuulettaa kiukkuisen ja väsyneen mielen – niin lapsen kuin aikuisenkin.

- Kiitu