Tämä hetki, tämä onni

Kirjoitin seuraavan tekstin jo useampi viikko sitten, mutta en ole rohjennut julkaista sitä, sillä aihe on hyvin henkilökohtainen, ja sitä on todella vaikea pukea sanoiksi. Kuitenkin nyt asiaa pohdittuani ymmärsin, että tämä asia koskettaa varmasti monia meistä – ihan jokaista jossain elämän vaiheessa – joten uskalsin nyt lopulta julkaista tämän siinä toivossa, että joku siellä ruudun toisella puolella, joka voi samaistua tekstiin kuvainnollisesti, voisi saada tästä ehkä lohtua, vertaistukea ja voimia jaksaa oman surunsa käsittelemistä. 

***

Tänään, tätä kirjoittaessani, on satanut vettä. Siitä minä pidän - viileästä ja raikkaasta ilmasta. Vesisade ei minua liiemmin haittaa - ei enää nykyisin.

Suru. Siitä on vaikea kirjoittaa, ja vielä vaikeampi siitä on puhua. Kuvainnollisesti ajatellen suru on valtava voima, joka lyö ylitse suuren aallon lailla. Se musertaa, tukahduttaa ja ahdistaa. Se vie voimat – vie toivon – ainakin aluksi. Lopulta kuitenkin myrsky laantuu, ja tulee usvainen aamu, jolloin veden pinta on täysin tyyni. Usva väistyy nousevan auringon myötä – päivä kirkastuu. Suru on muuttanut muotoaan. Se heijastuu meille ajoittain kauniina muistoina. Se ei koskaan katoa, mutta sen kanssa oppii elämään. Vähitellen sen oppii jopa hyväksymään. Suru parhaimmillaan tuo ihmisiä yhteen – vahvistaa sidettä.

Kävin muutama päivä sitten viemässä haudalle kukkia. Ilma oli liki täydellinen – surumielinen, mutta ennen kaikkea lohdullinen. Niin on aina, kun tätä tärkeää henkilöä ajattelen - ja ajattelen usein. Ehkä saan tuolloin hetkestä kiinni.

Tihkusade hyväili kasvoja, ja huuhteli haudan vierellä poskipäille valuneet kyyneleet mukanaan. Oli vehreää. Muita ihmisiä ei näkynyt lähimain. Sain olla rauhassa, kuunnella lintujen harrasta laulantaa ja hengittää syvään sateen raikastamaa kevätilmaa. Hautausmaa on oikeasti kaunis paikka - surumielinen, mutta seesteinen ja kaunis. Siellä ihminen rauhoittuu - ymmärtää elämän haurauden. Mieli puhdistuu, kun antaa tunteiden tulla – tuolloin tuntee olevansa elossa. Saa hetkestä kiinni.

Haudalla saatoin hengähtää hetken, helpottaa ikävääni, ja kirkastaa ajatuksiani. Näin isän ja pojan kävelevän polkua pitkin kohti – käsi kädessä. Poika selvästi kyseli syntyjä syviä, sillä isän vastaukset olivat vakavamielisiä – tai siltä ne kuulostivat jonkin matkan päästä. Parivaljakko jatkoi kävelyään toiseen päähän hautausmaata. Otin kauniista kukkaistutuksista ja kimpuista vielä kuvan, jotta saatoin näyttää sen kotona. Juuri tällä haudalla käy paljon ihmisiä. Talvella kukkameri vaihtuu kynttilämereen – siellä lepää rakastettu henkilö – hyvä ihminen. Huomasin, että kyynelehdin taas – suunnaton ikävä valtasi jälleen mieleni. Kyykistyin hetkeksi, ja kuiskasin vielä tärkeimmät asiat – lasten kuulumiset. Ne olivat hänelle aina tärkeitä - kuulumiset. Sitten vedin raikasta sadeilmaa keuhkoihini, kokosin itseni, ja sanoin ukille: "Heippa, jutellaan taas".

En voi väittää, ettenkö itkisi juuri nyt tätä kirjoittaessani. Olen ollut onnekas, sillä vielä alle vuosi sitten en ollut menettänyt ketään todella läheistä ihmistä. En ollut joutunut kohtaamaan niin suurta surua. Sitä ei osaa odottaa. Pienetkin hetket ovat kullan arvoisia. Vaalikaa niitä. Enempää en nyt saa sanotuksi. Sain kirjoitettua mieleni puhtaaksi. On aika taas kasata itsensä, sillä mies ja lapset palasivat pihalta. Pienten täytyy päästä nukkumaan.

Tällä kertaa näihin tunnelmiin

-Kiitu

Ei toistoa saa, variointeja vaan
Juuri tällaista kauneutta ei saa samanlaista
Tartutaan kii. Painetaan sydämiin
Tämä hetki.Tämä onni

Se tuli tervehtimään. Ei se pitkäksi jää
Siis sulje jo muut. Anna itsesi nyt
Tartutaan kii. Painetaan sydämiin
Tämä hetki. Tämä onni

Kaikki oikein on nyt. Olet selviytynyt
Muistatko silloin? Sua itketti illoin.
Tartutaan kii. Painetaan sydämiin
Tämä hetki. Tämä onni

Ei toistoa saa. Variointeja vaan
Juuri tällaista kauneutta. Ei saa samanlaista
Tartutaan kii. Painetaan sydämiin
Tämä hetki. Tämä onni

- Chisu - Onni