Äidin kahvihetki (ei heikkovatsaisille)

Kahvi. Musta kulta. Suloinen nektari, joka herättää unisen lähes joka ikinen aamu. Oikukas rakastaja, joka saa sydämen tykyttämään ja jonka seurassa tiedät viettäneesi liian paljon aikaa, kun huomaat ettet vapinaltasi saa kengännauhoja kiinni. Kahvinhetki usein nautinnollinen ja juhlallinen. Mutta millainen on kahden pienen lapsen äidin kahvitauko?

Vuonna 2016 suomalaiset joivat 9,9 kiloa kahvia per naama, mikä on edelleen enemmän kuin missään muualla maailmassa. Suomalainen litkii, killittää ja nauttii kahvia lähes kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Kahvin äärellä synnytään, juhlitaan, jaetaan murheet ja ilot, tutustutaan, rakastutaan, eletään ja lopulta sen äärellä heitetään hyvästit. 

Itse olen saanut ensimmäisen kahvikuppini suunnilleen 4-5 vuoden ikäisenä ja samoihin aikoihin olen alkanut juomaan kahvia. Tosin aluksi siinä oli enemmän sokeria ja maitoa, kuin kahvia itseään. Mutta vähitellen kahvi syrjäytti sokerin ja jossain vaiheessa myös maidon. Lukion aikaan join kahvia mustana ja se oli niin vahvaa, että kahvikupin seuraan saattoi jäädä vuosirenkaat jo ensimmäisen kupillisen jälkeen.

Juotuani pannullisen kahvia yhdeltä istumalta ja vapistuani kofeiinihorkassa muutaman tunnin, taisin hiukan rahoittua ja vuosien saatossa on ollut pitkiäkin jaksoja etten ole kahvia juonut ollenkaan. 

Nykyisin keitän kahvit aamulla ja ehkä vielä toisen kerran päivälläkin. Vaan miten syntyy perheenäidin kahviherkkuhetki?

No..

Ensin heräät aamulla siihen, että olet taas laittanut vahingossa herätyskellon pois päältä. Oikeastaan on epäselvää heräätkö kenties napakkaan potkuun alaselkäsi tienoilla vai siihen, että joku kiipeää ylitsesi. Pääasia tässä tapauksessa on, että olet hereillä. Tai ainakin sen verran, että kahvinkeittimen ja puurokattilan yhtäaikainen operointi onnistuu ilman vakavampia palovammoja.

Keität ison pannullisen kahvia. Sekoat ainakin kerran laskuissa mättäessäsi kahvinporoja suodattimeen (ensin mätät siihen muoviseen suodattimeen, koska unohdat pussin) ja kun et muista kuinka paljon tulit laittaneeksi, laitat varmuuden vuoksi ainakin pari mitallista ekstraa. 

Kaadat kahvin suunnilleen pikkulapsen potan kokoiseen kahvikuppiin ja lorotat maitoa päälle niin että tummuusaste ei muistuta enää Mordorin yötä eikä kupista nousevista höyryistä muodustu pääkalloa ainakaan ihan välittömästi. Otat varovasti hörpyn ja toteat, että pitää juoda litra piimää alle tai muuten on edessä reissu apteekkiin ja Rennien liikakäyttö on väistämätön tosiasia. Samalla lapat puuroa yhden lapsen suuhun, lapsen ahtaessa siihen samaan suuhunsa mm. omaa nyrkkiään, varpaitaan ja mahdollisesti myös pöydänjalkaa. Toiselle lapselle leikkaat paahtoleipää ja kurmotat, että banaanista syödään muutakin kuin viiden senttimetrin verran päätyä ja että ei, jogurtti EI ole multaa tälläkään kertaa. 

Lasten ruokailtua (lue: kuorrutettua keittiökaluston niillä elintarvikkeilla, jotka oli tarkoitus saattaa lasten vatsaan) katsot kelloon ja huomaat että on aika pestä hampaat, pukeutua, kammata hiukset, pukea ulkovaatteet, metsästää kumisaapasta ja kadonnutta kurarukkasta ja juosta ulos ovesta päiväkotiin lähtevän lapsen kanssa, pienempi lapsi kainalossa.

Kahvi jää odottamaan pöydälle, joka muistuttaa lähinnä ydintuhon jälkeistä ground zeroa. 

Palaat kotiin ja hörppäät vielä etäisesti lämpimästä kahvista kulauksen. Siivoat aamupalan jäljet ja kaadat kuppiin lämmintä kahvia sen vanhan sekaan. Hetken sinusta tuntuu, että sen kylmenevän kahvin sielu karkaa kupista hiljaa valittaen. Laitat kupin pöydälle aikomuksenasi istua juomaan kahvia ja lukemaan lehden. Supikoiran hajuaistisi havaitsee kuitenkin ilmassa leijuvan tuoreen hernekeiton, kaalipadan ja pilaantuneen kananmunan käryn. Toivot että kyseessä on Imatra, Pulp, tai edes Kaukas. Mutta ei, se haju tulee siitä pienemmästä lapsesta.

Pesuoperaation ja sitä seuranneen loputtoman "vaippa on kiinni ja nyt se on auki"-leikin (lapsi leikkii, ei äiti) jälkeen palaat kahvikupin luo ja huokaisten tartut kahvikuppiin ja olet juuri siemaisemassa, kun huomaat etusormen ylikasvaneen kynnen alla pienen ruskean nokareen, joka edelleen haisee Imatralle. Lasket kahvikupin alas ja yökkien juokset vessaan hinkkaamaan kynnenaluset puhtaiksi. Varmuuden vuoksi leikkaat kynnet pois. Myös varpaista.

Palatessasi kahvikupin luo havaitset, että lapsesta juuri poistunut tavaramäärä on jättänyt lapseen huutavan pikkunälän aiheuttavan kolon. Meteli on infernaalinen. Ikkunat helisevät ja lapsen kiukusta kaartuva selkä muistuttaa lähinnä äärimmilleen venytetyn varsijouden kaarta. Laitat lapselle ruokaa ja unohdat taas kahvin. 

Muksu menee nukkumaan maha killillään ja unohdat taas kahvin.

Haettuasi vanhemman lapsen päiväkodista huomaat tässä vaiheessa vihreäksi muuttuneen kahvin siellä keittiön pöydällä. Tiedät tekeväsi syntiä ja kuulet kuinka Gustav Paulig kääntyilee haudassaan niin että multa pöllyää, mutta siitä huolimatta laitat kahvikupin mikroon ja painat start-nappia.

Kuppi jää mikroon, koska jollakin on joku kriisi jossain. Jos ei muuta, niin kissa luulee jälleen olevansa perheen koira ja pyrkii parvekkeen ovesta ulos mäkättämään oraville.

Avaat illalla mikron oven laittaaksesi lapselle puuroa ja huomaat kahvikupin olevan edelleen siellä. Ohikiitävän hetken harkitset lämmittäväsi sen uudelleen. Tyynesti kaadat nyt jo tummanrusehtavan vihreäksi muuttuneen juuston biojätteeseen. 

Lasten mentyä nukkumaan kaadat kuppiin punaviiniä.

Bon f*ucking appetiit.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin ;)

Ensi kertaan,

Toodles!