Aika menee.

 

On aikoja, jolloin ei tapahdu mitään. Sitten on taas niitä aikoja kun tapahtuu KAIKKI.

Tulin jo aikaisemmin keväällä kirjoittamassani postauksessa todenneeksi, että joskus tuntuu ettei tapahdu mitään. Ja sitten aika varoittamatta tuntuu kuin olisi vahingossa tullut istahtaneeksi maalisekoittimeen jota operoi Tikkurilan asiantuntijan sijaan tukevassa humalassa oleva meninkäinen.

Viimeisen puolen vuoden aikana elämä on muuttunut paljon. Niin hyvässä kuin tosi huonossakin.

Uudenvuoden aattona kävelin herraseuralaisen vierellä illan pimeässä ja totesin että kyllä tämä vuosi 2017 oli hurja vuosi. Oli ollut huolta jos jonkinlaista, vauvavuosi, pienet lapset, epävarmuutta tulevasta ja ties mitä. Meidän parisuhde oli natissut ja paukkunut, mutta vielä ei liima ollut antanut periksi. Tästä kun selvittiin, niin tulevasta selvittäisiin ihan varmasti ihan sama mitä vastaan tulisi. Sillä hetkellä olo oli toiveikkaan odottava.

Vähänpä tiesin tulevasta. 

Muutamaa tuntia myöhemmin heräsin siihen että puhelin soi. Se puhelu potkaisi rintaan kuin muuli. Ennen sitä puhelua en ollut koskaan ihan ymmärtänyt mitä merkitystä on sillä kun toinen sanoo "otan osaa" tai miltä suru siitä suremaan jääneestä tuntuu. Sen jälkeen opettelin lukemaan isän nimen perästä sanan "kuolinpesä". Postin avaaminen tuntui karmealta viikkojen ajan. Tapahtunut löi kasvoille virkatodistuksesta, liittymien sulkuilmoituksista ja trafin tiedotteista. Vietin tammikuussa tuntiakausia puhelimessa, valiten siskon kanssa arkkua, tehden päätöksiä hautajaisten tarjoiluista ja yrittäen arvailla mitä isä olisi halunnut. Päälimmäisenä muistuu mieleen se päässä jyskyttävä lause johon kaikki hetkeksi pysähtyi. Se kaikui päässä joka kerta kun tuli hiljaista. 

Tammikuu meni ohi sumussa, josta en vieläkään oikein saa selvää.

Tammikuussa tuli myös entiseltä kollegalta viesti, joka muutti meidän suunnitelmat kokonaan. Tai eihän sitä siinä vaiheessa tiennyt. Ensimmäinen reaktio viestiin oli lähinnä "Ei nyt. Ei helvetti, ei nyt". Jonnekin takaraivoon se jäi kuitenkin kytemään ja tulin tehneeksi jotain mistä olen edelleen kiitollinen. Edelleen olen siitä viestistä kiitollinen. 

Siinä hautajaisia järjestellessäni tulin vastoin aikaisempaa suunnitelmaani kirjoittaneeksi työhakemuksen. Se työhakemus poiki liudan haastatteluja, joiden lopputuloksena tulin eräänä perjantaina melkein paiskaanneeksi kauppakassit lumihankeen kun niitä innosta piukeana heiluttelin. 

Työt alkoivat yhden silmänräpäyksen kuluttua.

Työ alkoi ja imi mukaansa. Se antoi muuta ajateltavaa ja pitkästä aikaa olin innoissani jostain. Blogi jäi.

Päivät kuluivat ja aika meni suurimmaksi osaksi töitä tehdessä ja levätessä. Postia tipahteli luukusta alas. 

Sitten rysähti taas.

Etelä-Saimaan uuteen lauantai-liitteeseen kiinnitettiin tällä kertaa kirjoittaja, joka ei ollut odottanut printtiin pääsevänsä ehkä ikinä. Mutta niin siinä vaan kävi. Samalla eräänä torstai-iltana tuli töihin soitto jossa kerrottiin että nyt se lapsuudenkoti on myyty. Pitäisi tyhjentää.

Tunnit tuntuivat loppuvan kesken mutta jollain ihmeen ilveellä saatiin kaikki mahtumaan 24-tuntisiin vuorokausiin. Viikonloppujen jälkeen olin niin väsynyt että ensimmäisen yön uudella viikolla lähinnä vapisin sängyssä ja mietin että jospa kolkkaisi itsensä ja jättäisi laittamatta kellon soimaan. Pää ei meinannut pysyä mukana ja tunnetilat menivät tilanteen mukaan ääripäästä toiseen. Välillä kaikki oli vaan paskaa ja välillä taas satoi yksisarvisia ja kaikki muuttui hattaranvaaleaksi. Ihan kuin non-stop pms-oireet. Parhaiten hulluista viikonlopuista mieleen jäi tilanne, kun heitin vanhat kangaspuut siskon vanhan makuuhuoneen ikkunasta. Lensi sieltä muutakin, mutta tuossa hetkessä tiesin miltä diy-rokkitähdestä tuntuu.

Viime viikonloppuna ilmestyi ensimmäinen ES Lauantai ja samana päivänä kävin lapsuuden kotikaupungissa hoitamassa tiettävästi viimeiset asiat kuntoon ja kansiin. Eilen istutin parvekkeelle kukkia ja istuin siinä kahvikupin kanssa lasten leikkiessä legoilla.

Puoleen vuoteen on mahtunut paljon kamalaa ja ihanaa. Painetta, stressiä, onnistumisia, jännitystä ja iloa. Tuntuu että arki on palannut taas uomiinsa, mutta silti niin paljon on muuttunut. Välillä olo on lohduttoman yksinäinen. Suru ei hakkaa enää jatkuvasti, mutta ajoittain se muistuttaa itsestään. Pahimpia ovat hetket kun se pääsee yllättämään ja lyö takaraivoon ruosteisella lumilapiolla. Välillä taas olo on niin onnellinen ja kevyt ettei sen uskoisi olevan mahdollista. Tuntuu, ettei mikään murhe tunnu suuressa mittakaavassa miltään. Kaikki on niin hyvin: on työ, toinenkin työ, harrastuksia, terveys ja perhe. Me ollaan kaikki yhä täällä.

Viimeisen puolen vuoden paineen perusteella olen aika varma että saatan muuttua piakoin timantiksi.

Ensi viikonlopulle ei ole suunnitelmaa. En ehkä osaa olla.

Ensi kertaan

Toodles!

 

ps. Jos juttu miellytti, niin painathan tuota tekstin alla olevaa pientä tähteä <3