Ajatuksia hiekkalaatikon reunalta: sukupolvien välisestä ystävyydestä

Istuin pari iltaa sitten anoppini kanssa meidän keittiössämme lasten syödessä iltapalaa. Mummi oli käytännössä ollut lähes koko päivän enemmän tai vähemmän apuna: käynyt apuna ostoksilla, leikkinyt lasten kanssa ja vienyt vielä päivän päätteeksi lapset kävelylle. Iltapalan jälkeen hän vielä tarjoutui lukemaan vanhemmalle lapselle iltasadun. Sanomattakin lienee selvää, että olin tuosta kaikesta äärimmäisen kiitollinen.

Aloin siinä sitten miettiä tätä aihetta enemmän. Olen itse kasvanut kolmen sukupolven talossa, jossa isovanhemmat olivat läsnä lähestulkoon aina. Me asuttiin yläkerrassa, mummo ja ukki alakerrassa. Alakertaan mentiin vähintään kerran päivään katsomaan kauniita ja rohkeita, ja ihan normi päivänä siellä saatettiin viettää enemmän aikaa kuin "omassa kotona". En toki tarkalleen tiedä, kuinka paljon isovanhemmat auttoivat lasten kanssa, mutta muistini mukaan paljon. Lapsena oli kiva palata koulusta kotiin, koska siellä oli aina joku odottamassa ja mummon nojatuolin viereen pääsi istumaan koska vain. Mummon sukkapuikkojen kilinän saattaa kuulla edelleen, kun muistelee niitä alakerrassa vietettyjä talvi-iltoja. Ja parastahan oli se, että jouluna oli aina kaksi kuusta koristeltavana.

Jos tuollainen ratkaisu asumisen suhteen oli 90-luvun alussa jo hiukan harvinainen, on se sitä luultavasti sitä myös nykyisin. Jo kauan on korostettu,että halutaan omaa rauhaa ja hiukan etäisyyttä. Mitä kauempana, sen parempi.Tuntuu, että sellainen entisajan maaseudulle ominainen yhteisöllisyys alkaa pikkuhiljaa kadota. Samalla näyttää olevan katoamassa se tiivis lapsen ja isovanhemman suhde, jonka itse koin.

Kirjoitin tätä tekstiä varten googleen hakusanat "nykyajan isovanhemmat" ja hakutulokset olivat melko surullisia. Ensimmäisten hakutulosten joukossa olivat mm:

"Nykyajan isovanhemmat ovat valitettavan itsekeskeisiä"

"Nykyajan surkeat isovanhemmat"

"Laiskat isovanhemmat?"

"IS-lukijoiden karut mummo- ja vaaritarinat"

Aika karuja otsikoita. 

Nykyisin on muutaman artikkelin mukaan varsin yleistä, että mummot ja vaarit kieltäytyvät osallistumasta lastenlastensa hoitoon tai edes tapaamaan jälkikasvunsa lapsia. Kerrotaan, että mm. eliniän odotteen ollessa korkeammalla kuin ennen, ovat mummat ja papat aktiivisempia kuin männävuosina ja joissain tapauksissa siihen aktiiviseen elämään ei haluta enää lapsia. Omat kun on saatu jo maailmalle ja nyt on aika ottaa "menetetty aika" takaisin ja nauttia elämästä kun terveyttä vielä riittää. Osa isovanhemmista on myös työelämässä huomattavasti kauemmin, kuin aikaisempien sukupolvien isovanhemmat ja nykyisin myös pullantuoksuinen mummo löytyy varmemmin toimistosta, kuin leivinuunin läheisyydestä. 

Osa isovanhemmista on kertomusten mukaan sitä mieltä, että "kun olet ise lapsesi tehnyt, niin itse sitten hoidatkin", johon väsynyt lapsi katraansa keskeltä saattaa mutista jotain tekopyhyydestä. Lapsi muistaa itse viettäneensä pitkiäkin aikoja mummolassa ollessaan pikkuinen, joten sen perusteella omankin vanhemman pitäisi muistaa että apua tarvitaan. Toisaalta osa isovanhemmista kertoo, että apua kyllä yritetään tarjota, mutta jostain syystä se ei kelpaa. Ollaan tukkanuottasilla siitä, miten ja kuka lapset kasvattaa, eikä yhteisymmärrykseen päästä. Näyttää siltä, että sekä vanhempien että isovahempien päädyssä vallitsee kireä tunnelma. Taidetaan olla aika kaukana yhteisöllisyydestä tai edes lämpimistä ajatuksista.

Tulee jotenkin väkisin miettineeksi, että onko se ollut aina tällaista? Vai oltiinko ennen alttiimpia auttamaan ja myöntämään että apua tarvitaan? Puhuttiinko avoimemmin siitä millaista apua tarvitaan, vai eikö se ollut niin justiinsa? Vaaditaanko me nykyisin liikaa isovanhemmilta? Ovatko isovahemmat vieraantuneet lapsenlapsistaan juuri niiden kohtuuttomien vaatimusten vuoksi? Vai ovatko he tosiaan itsekkäitä?

Nämä, ja aika monta muuta kysymystä pyörii päässä. Eihän se nyt voi olla niin, että vika olisi vain jommissa kummissa. 

Mielestäni isovanhemmilla on täysi oikeus olla hiukan "itsekkäitä", koska heillä, ihan kuin kaikilla muillakin, on oma elämänsä elettävänään. Ja elämästä pitää voida nauttia tehden asioita, joita haluaa tehdä ja kokea. Mutta on se toki hiukan erikoista, jos siihen elämään eivät ne lapsenlapset mahdu ollenkaan. Maksavatko lapsenlapset silloin veroa isovanhemman negatiivisuudesta omaa lastaan kohtaan? Tuollaisen luulisi kirpaisevan sitten joskus, jos niitä lapsenlapsia alkaakin kaivata.

Mites me, niiden isovanhempien lapset sitten? Onko meillä jo valmiiksi kynnet esillä ja karvat pystyssä? Jotenkin joidenkin ihmisten puheista aistii melko kökön asenteen isovanhempia kohtaan. Ollaan jo etukäteen varmoja, että isovanhempi kasvattaa vastoin toiveitamme tai tuottaa pettymyksen muuten vaan. Kyllähän joka hetkestä varmasti virheitä saa kaivettua esille ruodittaviksi, jos oikein pinnistelee. Kumma juttu sitten, kun hoitoapu ei haluakaan enää tulla auttamaan (lue: tulla arvosteltavaksi).

Juu, taitaa olla vikaa molemmissa päädyissä. 

Voi olla, että harvoissa tapauksissa on enää mahdollista ajatella palaamista tuohon useamman sukupolven yhteisasumiseen. Mutta sukupolvien välisiä suhteita sietäisi hiukan hoivata ja helliä. Meidän kannattaisi yrittää muistaa, että harva isovanhempi luultavasti "kapinoi" lapsensa kasvatusmetodeja vastaan ihan vaan piruillakseen, vaan taustalla saattaa olla silkkaa hämmennystä. Onhan se isovanhempi sentään kasvattanut omat lapsensa aikanaan tiedossa olleiden kasvatus-suositusten mukaisesti. Voisiko vaikka kommunikoida selkeämmin? Tai pitää lähtökohtana sitä, että kumpikaan osapuoli ei tee mitään vain toista kiusatakseen, vaan kaikelle on syynsä (joka varmaan selviää puhumalla)? Riittäisikö näin alkuun, että kerrottaisiin kiertelemättä, ilman hampaiden kiristelyä ja tuhahtelua, että Jukka-Jalmari ei syö valkoista sokeria mummolassakaan ja että se tieto otettaisiin vastaan nurisematta ja sitä kunnioitettaisiin? Olisiko se kunnioitus peräti avainasemassa? 

Kerrottakoon tähän loppuun, että meidän lapset ovat onnellisessa asemassa isovanhempien suhteen. Vaikka välimatkaa onkin melko paljon, ovat mummi, mummo, pappa, grandma ja grandpa lapsille tuttuja ja rakkaita. Apua lastenhoitoon saa mahdollisuuksien mukaan pyydettäessä ja välillä pyytämättäkin. Lasten kasvatuksesta on keskusteltu aina hyvässä hengessä ja meidän toiveitamme on kunnioitettu, vaikka olemmekin miehen kanssa varmaan hautaan saakka vanhempiemme pieniä räkänokkia. Toisaalta, en usko että mekään olemme vaatineet kuuta taivaalta tai maailmanrauhaa, mutta ei me niitä juuri nyt tarvitakaan (okei, maailmanrauha olis kiva, mutta en usko että isovanhempien toimivalta ulottuu noihin kysymyksiin saakka). Ollaan siis riittävässä määrin tasapainossa :) (Riittävässä määrin siksi, että täydellisyyten pyrkiminen on vaan niin karsean stressaavaa ja let's face it, nobody's perfect)

Millasia ajatuksia nykyajan isovanhemmuus ja sukupolvien väliset suhteet tuovat mieleen?

Ensi kertaan,

Toodles!