Ajatuksia hoitovapaasta

Vanhempainvaapani päättyi eilen. Seuraavan kuukauden ajan olen kesälomalla. Ainakin paperilla. Tänään juhlistin kesäloman alkua nukkumalla noin vartin verran pidempään ja juoksemalla täyteen pakattua Prismaa eestaas yrittäessäni etsiä kotiimme silmääni miellyttäviä valaisimia. Välillä pysähdyin kiroamaan miestä, joka ei vastannut lamppuja koskeviin Whatsapp-viesteihini tarpeeksi nopeasti ja odottamallani innostuneisuudella. Patti alkoi toden teolla nousta otsaan makkarahyllyllä, koska ilmeisesti suurin osa koko Lappeenrannan (ja iso osa myös Pietarin) väestöstä oli päättänyt hullaantua noista rasvapötköistä juuri samalla hetkellä. Olo oli siis ihan kuin proper lomalaisella.

No anywayyy, lomaa jatkuu elokuulle, jonka jälkeen töihinpaluuta siirtää alkava hoitovapaa. Ja sitten ollaankin maastossa, jossa en ole aikaisemmin liikkunut. Kesälomasta on kyllä kokemusta, joskin aika vähän, mutta tämä hoitovapaa-asia on minulle täysin vieras. Esikoisen kanssa lähdin töihin vanhempainvapaan päätyttyä ja kalenteriin päräytettiin saman tien 37,5 tunnin työviikot. Vaikka nautinkin todella paljon silloisesta työstäni ja siitä, että sain käydä töissä, tunsin välillä suorastaan murskaavaa syyllisyyttä siitä etten ollut kotona. Sain töihin suloisia kuvia isän kanssa touhuavasta lapsesta. Joskus vähemmän suloisia, kuten vaikka silloin kun näytölle aukesi kuva kylpyammeessa uiskentelevista pökäleistä. Silti, ne olivat kuvia hetkistä, jolloin suurimman osan ajasta olisin mielelläni ollut paikalla. Paitsi silloin pökäleiden aikaan. Silloin olin iloinen että olin töissä. 

Tällä kertaa päätimme jo raskautta suunnitellessamme (tai ehkä tässä olisi fiksumpi sanoa, että toivoessamme), että minä jään tällä kertaa kotiin hoitamaan lapsia. Tällä kertaa olisi miehen aika kantaa vastuuta hiukan enemmän ja kantaa ainakin suurin osa leivästä pöytään. 

Aluksi tällainen suunnitelma kuulosti kerrassaan ihanalta: saisin seurata lasten kehitystä tällä kertaa paremmin. Pääsisin osallistumaan arkeen ihan toisella tavalla. Toki oli myös kutkuttavaa ajetella, että vuoteen tai pariin ei olisi töitä. Saisi olla sellainen pullantuoksuinen kotiäiti. Voisi puuhata lasten kanssa kanssa kaikkea luovaa, hoitaa kotia ja tehdä ylimääräisellä ajalla omiakin juttuja. 

Sitten se pään sisällä asuva kontrollifriikki heräsi ja alkoi paukuttaa yhteen jokaikistä astiakaapista löytyvää kattilaa ja pannua. "EI EI EI EI EI!! MINÄMINÄMINÄMINÄ!!", se huusi heilutellen toisessa kädessään kaikkia maailman naruja, suitsia sekä nahkaruoskia  ja toisella kädellään se piirteli kalenterimerkintöjä ja deadlineja sinne tänne sikinsokin. Kontrollifriikki ei ollut ollenkaan mielissään näistä pullalle ja vahaliiduille tuoksuvista suunnitelmista. Ehei, se oli tottunut huolehtiman kaikesta jo yli 15-vuoden ajan ja sen oli aina annettu tuntea itsensä tärkeäksi. Sille alkoi iskeä pakokauhu: ihanko oikeasti tuo typerä naisihminen kuvitteli, että kontrollifriikki pitäisi suunsa kiinni miehen lähtiessä töihin? Entä sitten kun se kaksilahkeinen veisi siltä laskujen maksun ilon? Tulisiko ne muka edes hoidettua ajallaan ja kunnolla ellei kontrollifriikki niitä hoitaisi? Asuttaisiinko kohta pahvilaatikossa koko perhe? (pahvilaatikko on aina ollut friikin suosikki painikointiaiheiden listalla)

Ihan vakavalla naamalla puhuen, ajatus hoitovapaasta on ajoittain tuntunut todella vieraalta ja pariin kertaan olen miettinyt osa-aikatyön hakemista. Minulla on siis tällä hetkellä työpaikka odottamassa, mutta olen miettinyt, että jospa tekisin hoitovapaan aikana jotain ihan muuta. Mutta tässä kompastuskivenä on se, että se osa-aikaisuus ei toteutuisi luultavasti kuitenkaan. Ajautuisin innostuttuani melko varmasti kokoaikaiseen työhön, jos sellaista satuttaisiin tarjoamaan. Saisin taputtaa itseäni olalle, koska kantaisin taas vastuun perheestä ja toisin leivän pöytään. Ja samalla jäisin jälleen paitsi lasten arjesta. Potisin taas sitä murskaavaa syyllisyyttä siitä etten ole kotona. Olisin jatkuvasti väsynyt yrittäessäni hoitaa työt ja kodin yhtä aikaa. Kunnes sitten väsyisin ihan kohtuuttomasti, eikä kumpikaan osa enää oikein toimisi. 

Nyt ollaan jo todella lähellä sitä hoitovapaan alkua ja ajatus on saanut muhia hyvän aikaa. Tällä hetkellä tuntuu rauhoittavalta ajatukselta jäädä kotiin lasten kanssa. Kuopus on ensinnäkin huomattavasti sisartaan herkempi tapaus ja vaatii nimenomaan äidin huomiota melko paljon. Tästäkin johtuen töihin lähteminen olisi allekirjoittaneelle kova paikka, sillä ajatus eroahdistustaan kirkuvasta lapsesta tekee ilkeää. Toisekseen, olen vahvasti sitä mieltä, että tuleva ajanjakso on omiaan hiljentämään pään sisällä asuvan kontrollifriikin. Sen hullun on nyt tullut aika oppia luottamaan muihin ja uskomaan, että muutkin osaavat huolehtia asioista. Maailma ei pysähdy, eikä pahvilaatikkoasumus ole ainoa tulevaisuudennäkymä vaikka friikki päästäisi muutaman narun livahtamaan sormiensa välistä jonkun muun käsiin. Kolmanneksi, en halua enää tällä kertaa seurata pikkulapsen arkea ja touhuja kuvien välityksellä ja päästä leikkeihin mukaan kaksi kertaa viikossa random vapaapäivinä.

Tällä hetkellä ollaan lomalla. Lomaa jatkuu vielä 27 päivää. Tarkoituksena ei ole törryyttää kuumassa autossa parkuvien lasten kanssa itikoita kuhisevalle kesämökille. Emme ole myöskään suunnitelleet kesälomareissua lörtsynsyönnin mm-kisoihin tai kuorolaulufestareille. Tarkoituksena on vain ottaa rauhallisesti. Tai no, sen verran pitää kyllä tehdä, että sinne lamppuosastolle pitää palata kiroilemaan vielä ainakin 4 valaisimen verran. Mutta makkarahyllylle ei ole pakko lähteä. Ainakaan Prismaan.

Ensi kertaan,

Toodles!