...And that's how we came home

Muuttolaatikot haettiin pois tänään. Parvekkeella ei ole mitään, mikä ei sinne oikeasti kuulu. Kaikki laatikot on purettu, mutta yhtään ainoaa "jos laitan tän tonne ja tuon tuohon, niin toi kolmas tavara pysyy hyllyssä ellen hengitä siihen päin"-palapeliä en ole pelannut. Se olisi saanut miettimään, että miksi ihmeessä tähän piti ryhtyä kaksi vuotta edellisen muuton jälkeen.

Kahvitauko ja laatikot. Laatikoita oli 60, kahvitaukoja hiukan vähemmän

Tänään, heti laatikoiden lähdön jälkeen saapui miehen kanssa samalla ovenavauksella putkimies. Putkimies, jonka tulosta en ollut varma, sillä en muistanut enää puhuiko hän perjantaina soittaessani maanantaista vai tiistaista. Mutta tänään se onneksi tuli, paikansi potilaan keittiöstä. Siinä se nökötti onnettoman näköisenä puoliksi sille varatussa aukossa, koska lattian korjannut tyyppi oli päättänyt plokata sen kolostaan jollain listanpätkällä. Puolen tunnin ruuvailun, kiristelyn, työnnön ja passauksen jälkeen kone seisoi oikealla paikallaan. "Baby please, turn me on", se tuntui sanovan. No, putkarin lähtöön asti odotin ja tein sen, mitä minä sekä kone oltiin odotettu torstaista saakka: lastasin koneen täyteen, käänsin nuppia ja painoin nappulaa. "Urrrrhhh", se murahti ja imaisi vedet sisäänsä liian kauan käyttämättä olleista putkista. 

Se oli siinä. Hetki oli vähintäänkin juhlallinen.

Kuinka se muutto sitten meni?

No, sujuvasti. Ainakin kun ottaa huomioon sen, että tässä muutossa mukana hääräsi kaksi pientä lasta. Kaksi lasta, joilla oli ajoittain nälkä, joita harmitti ja ihan suututti. Kaksi lasta, joiden ehdoilla tämä muutto tehtiin. Laatikoita pakattiin välillä pitkin yötä, välillä päiväunien aikaan. Televisiota pakatessa yritettiin riidellä hiljaa ettei lapset herää. "Missä perkeleessä se ruuvari on?", sanottiin kuiskaten. Täytyy sanoa, että noin siitä meinasi lähteä kyllä se tyydyttävin terä. Välillä teki mieli painella ulos ja lähimpään suohon polvia myöden kiroamaan. Suu oli lähellä vääntyä samanlaiseen irvistykseen kuin Kullervolla aikoinaan, hänen huomatessaan, ettei lahopuun juurella toimi 3G, vaan 2G tai edge.

Sitten hengitettiin ja palautettiin mieleen, että miltä se laminaatti tuntuu paljaan jalan alla. Verrattiin sitä siihen ulosteenruskeaan, halkeilleeseen muovimattoon ja todettiin, että jääköön kuokka nostamatta. Suo saa odottaa.

Ruusu selvisi vastoin kaikkia ennusteita hengissä muuton tiimellyksessä.

Tavarat saatiin melko ripeään siirrettyä uuteen osoitteseen, kiitos ihan mahtavan muuttofirman. Muuttohommat tuntuivat olleen lapselle unohtumaton kokemus, koska meillä kyseltiin useaan kertaan muuton jälkeen että: "Minne se Pasi meni?".

Pikkuhiljaa laatikot alkoivat liikkua kuin tetriksen palikat, sohva päätyi omalle paikalleen ja sängyt kasattiin. Astiat löysivät paikkansa kaapista ja verhot saatiin ikkunaan. Uudessa kodissa alkoi näyttää siltä että se oli meidän koti. Mies toi jopa tietokonepöydän pölytkin mukanaan. Illalla lämpesi sauna ensimmäisen kerran. Lauteilla istui kaksi ryytynyttä toverusta. Piti tsempata, ettei luiskahtaisi löylykauhan mukana kiukaalle vettä heittäessä. Väsytti, mutta ei malttanut nukkua. 

Meillä on jo ihan siistejäkin nurkkia

Ainoa hetki, jolloin tuli aika vahvana "Ei, ei enää"-fiilis, oli kun puhelin soi perjantaina kello 12 ja vanhan asunnon huoltoyhtiöstä soitettiin. Kysyttiin että miksi ei olla toimitettu yhtä avainta, kun uusi asukas odottaa jo saavansa sen itselleen. Onnistuin kertomaan kohteliaasti, että tällainen pikkujuttu on tainnut jäädä kertomatta. Kun vielä kerrottiin että netissä näkyvillä oleva sulkemisaika heittää tunnilla, alkoi nousta patti ja tuskahiki otsaan. Hetkeä myöhemmin, mopatessani vanhan asunnon lattiaa nukkuva lapsi kantorepussa, olivat ajatukset lähinnä painokelvottomia. Kirosin vanhaa asuntoa, kirosin sitä, että en ollut päässyt auttamaan äitipuolta kunnolla siivouksessa ja säälin uutta asukasta, joka asuisi kohta kuluneen muovimaton, lahoavan keittiön ja umpeen jäätyvien ikkunoiden ympäröimänä. Samalla mietin, että ilman siivousapua olisin varmaan hakannut pääni läpi vessan seinästä (siihen ei olisi kyllä kovin kummoista paukutusta tarvittu). 

Kun sitten tarkistin viimeisen kerran, että asunto oli tyhjä ja me vedettiin asunnon ovi kiinni, teki mieli tuulettaa. Hissi ei meinannut tulla tarpeeksi nopeasti viidenteen kerrokseen. Mietin istuessani autoon, että kuinka kovaa tässä viitsisi ajaa pois. Uuden kodin pihaan päästyäni uskalsin jo sanoa, että nyt se on piruvie ohi. Se onneton avain ei enää killu avainnipussa muistuttamassa, että joskus tuli valittua koti aika huonosti.

Sinä iltana lämpesi sauna ja meidän perhe nukkui ensimmäisen yön uudessa kodissa oman perheen kesken. Pöly alkoi laskeutua. Kissa löysi onnen lämpimästä saunasta ja parvekkeesta. Se näytti nuortuvan silmissä. Omistaja muistutti lähinnä zombieta.

Tänään laatikoiden lähdettyä ja putkarin poistuttua me saatiin jo ensimmäiset iltakahvivieraat. Vieraiden lähdettyä ja lasten käytyä nukkumaan, istuin parvekkeella ja kuvasin kissaa. Keitin teetä ja päässä alkoi soida Ozzy Osbournen "Mama, I'm coming home". 

Ensi kertaan,

Toodles!