Havaintoja parisuhteesta: wibbly wobbly, timey wimey

"People assume that time is a strict progression of cause to affect, but actually, from a non-linier, non subjective point of view it is more like a big ball of wibbly wobbly timey wimey...stuff", tuumi eräs, jonka seikkailuihin uppoudun melko usein kun aikaa on. Vaan miten aika ja parisuhde liittyvät toisiinsa? Vuorossa on jatkoa viime tammikuussa kynäillyille havainnoille parisuhteesta.

Aika oli ensin juossut, mutta illan pidetessä, se oli alkanut kääntyä mutkalle. Kello kahdentoista jälkeen ei tuntunutkaan tulevan puoli yhtä, vaan aika loikkasi suoraan valomerkkiin. Jossain vaiheessa se ihan varmasti pistäytyi takaisin alkuiltaan, ihan vain hämmentääkseen. Sitten se pysähtyi, rimpuili hetken ja mietti että pitäisikö tästä vielä peruuttaa. Mutta ei aika noille kahdelle hullulle mitään voinut. Koko illan ne olivat ilmestyneet toistensa näköpiirin ja nyt ne olivat jo liian lähekkäin.

Siitä eteenpäin kaksi aikajanaa alkoi kietoutua yhteen. Ne kulkivat ensin rinnakkain, yrittäen huonosti peittää sen, että niillä alkoi olla tarve kulkea yhdessä. Aikaa kului ja kaksi polkua tanssi toistensa ympärillä ärsyttävästi pirskahdellen, mutta eivät ne jääneet toisiinsa vielä kunnolla kiinni. Aika ei kulkenut suoraan eikä tasaista vauhtia. Viestiin vastausta odottaessa se mateli ja katseli kun odottaja repi hiuksia päästään. 

Jotenkin aikaa oli aina niille pitkille katseille ja punaviinin siemailulle. Kokkailtiin nuudeleita ja nautiskeltiin kahvia. Ja sitten oli taas niitä katseita ja lentäviä nuudelikuppeja ja Calvin Kleinin alusvaatteita, joista seurasi pitkiä hetkiä tai lyhyitä hetkiä. Niille oli aikaa vaikka puhelimen kello pärisi jo viidettä kertaa sen merkiksi että luento alkaa tai tenttiin pitäisi ehtiä.

There was always time for a five-minute quickie.

Aika kului huomaamatta ja välillä se heitteli kummallisia kierrepalloja kulkijoiden tielle. Vaivihkaa se teki muuttohaluttomasta poikamiehestä hiukan liiankin innokkaan muuttajan. Nelinkontin aika alkoi kulkea kun mies vilkutti junan ikkunasta lähtiessään vaihto-oppilaaksi maailman toiselle puolelle. Sillä hetkellä tuntui että neljä kuukautta kestäisi ihmiselämän.

Vaan ei se kestänyt. Se neljä kuukautta kului nopeasti ja päättyi kellot seisauttavaan rutistukseen juna-asemalla. Sen aikana muiden kulkijoiden aika liikkui lunta vasten rapisevien askelien tahtiin, mutta meille se pysähtyi. Siinä ei ollut muita, kuin ne kaksi kulkijaa, joiden aikajanat puristivat toisiaan ensimmäistä kertaa kuukausiin. 

Vuosien kuluessa aika käyttäytyi niin kuin se asialliseksi katsoi. Se kypsytti ja kasvatti.Kaksi aikajanaa kulki välillä enemmän, välillä vähemmän lähekkäin. Mutta ne olivat päättäneet kulkea rinnakkain. Vuosiin mahtui hetkiä, jolloin aika muuttui sumuiseksi, välillä se tuntui juoksevan (erityisesti kesälomien aikaan). Autokoulun inssin aikaan se kulki niin hitaasti, että jokaisen sekuntiviisarin rasahduksen välissä ehti tulla paniikki ja sontahalvaus useaan kertaan. 

Kerran aika pysähtyi meidän molempien kohdalla yhtä aikaa. Itse asiassa tuntui siltä, että koko maailman kellot pysähtyivät rysähtäen vain odottaakseen että kätilöharjoittelija juoksee toimistoon hakemaan lääkärin. Niiden kaikkien pysähtyneiden kellojen paine pusersi kyyneleet silmiin ja tuntui, kuin joku olisi seisonut rinnan päällä. Sen ohikiitävän hetken ajan aika rullasi taaksepäin yhdeksän kuukauden verran ja palasi takaisin. Hetkeä myöhemmin ne kaksi aikamatkaajaa muuttuivat yhdellä parkaisulla vanhemmiksi. Sen teki yhdeksän pisteen matkaaja, jolla oli niin kiire maailmaan, että kirurgi näki vatsan auki leikattuaan ensimmäisenä parin teevadin kokoisia silmiä.

Erään toisen kerran aika mateli tunnin ja viisitoista minuuttia, jonka jälkeen se pikakelasi miehen kasvoihin ja takaisin. Tunnin ja viidentoista minuutin aikana aika oli näyttänyt, että omien kasvojeni verisuonet kestävät pusertamista vain rajallisen ajan. Samalla se oli tehnyt meistä isän ja äidin toistamiseen. Tällä kertaa rinnan päällä ei seisonut ketään, vaan siihen nostettiin ihmeellinen, pieni ihminen.

Aika oli kietonut niihin alun perin kahden kulkeneeseen aikajanaan kaksi pienempää suortuvaa, jotka olivat sitoneet ne kaksi isompaa yhteen loppuelämäksi.

Tällä hetkellä aika tuntuu olevan kääntynyt meitä vastaan. Tai ainakin se on vahvasti sitä mieltä, ettei käsitettä "oma aika" tarvitse toistaiseksi käyttää. Se on hautautunut jonnekin kakkavaippojen, vanhuuttaan sekoavan kissan ja pölykoirien taltuttamisen sekaan. Siellä se makaa melko riutuneen näköisenä, ylikasvanut parta rehottaen. 

Myös ennen jopa itsestäänselvyytenä otettu "yhteinen aika" tuntuu olevan kadonnut jonnekin rinnakkaiseen ulottuvuuteen. "Five minute quickie" tarkoittaa nykyisin pikana tekaistua sämpylätaikinaa ja nuudeliastiat lentelevät harvemmin (ja yleensä vahingossa). Aika on kerännyt Calvinit lattialta ja vaihtanut ne pitkiin kalsareihin.

Aika on muuttanut kaksi erillään kulkenutta matkaajaa ensin yhdessä haparoineeksi pariksi ja sen jälkeen perheeksi. Toisen vauvavuoden aikana se on potkinut molempia päähän sumeilematta ja vetänyt käkättäen uhriensa kalsarit kainaloihin. Aikamatkaajat ovat käyneet enemmän tai vähemmän asiallisia keskusteluja siitä, mikä matkan määränpää oikein on ja miksi me ei olla vielä siellä. "Milloin on nyt? Kuka mie eilen olin?", on kysytty muutamaan kertaan. 

Edelleen meidän kellot kuitenkin tikittävät samaan tahtiin. Ehkä imelämmin synkassa kuin koskaan.

Mutta yksi asia on varma: Parempaan ajankäyttöön tarvitaan jokin ratkaisu. Ja realistisinta olisi sen hakeminen Gallifreystä.

Ensi kertaan,

Tik Tak..eiku Toodles!

 

Ps. Jos tykkäsit lukemastasi tai tunnistit siteeraamani henkilön, paina tekstin alla olevaa tähteä. Kommenttiboksiin voit ilmoittautua, jos arvaat mitä välinettä olen ajankäyttöni avuksi hankkimassa ;)