Hitaampia hetkiä

Viime viikkoina on ollut stressiä. Aika paljon stressiä. Enkä nyt puhu sellaisesta "Valitsenko aamulla punaiset vai valkoiset kengät? apuamäenosaapäättää!"-stressiä, vaan ennemminkin "Kukas tilasi niskaan tiiliskiviä ja ihmisulosteita? Piippiip, täältä tulee!"-stressiä. 

Meidän perheessä eletään luultavasti kultakautta stressin suhteen. Maaperä on hedelmällisimmillään mädille stressihedelmille juuri tällä hetkellä. Osa stressistä johtuu siitä, että meillä eletään aika suurten muutosten kynnyksellä: Mies on oman uransa alussa, puoli jalkaterää oman unelmansa oven välissä. Mutta vielä ei olla perillä. Meillä on myös kaksi pientä lasta, joista toinen vaatii tällä hetkellä osakseen huomiota lähdes jokaisena hereilläolonsa hetkenä. Toinen on sitä mieltä, että isi ja äiti on suurimman osan ajasta aivan hanurista. Rajat paukkuvat samaan biittiin neidin jalan polkemisen kanssa. Tämän lisäksi olen itse tilanteessa, jossa en ole ollut koskaan koko elämäni aikana (siis sen jälkeen kun muutin 16-kesäisenä kotoa): olen heittäytymässä toisen ihmisen "kannateltavaksi" ja juuri tänä aamuna ilmoitin töihin, että en ole palaamassa työpaikalle vanhempainvapaan päätyttyä. Tilanne on outo ja jossain määrin pelottavakin, sillä esimerkiksi taloudellinen vetovastuu on ollut minulla vuosia. Vanhasta on hankala luopua ja kontrollifriikin on hankala heittäytyä ja antaa toisen ottaa ohjat.

Lisäksi jonkinlaista hentoa muutoksen tuulenvirettä tuntuu muillakin alueilla. Olemme viimein myöntäneet, että tämänhetkinen asuntomme ei ole paikka, jossa haluamme asua. Lähes kaksi vuotta jatkunut vääntö asunnon ilmanvaihdosta, rapistuvasta keittiöstä ja muutenkin nahistunut yleiskunto ovat alkaneet ottaa aivoon oikein kunnolla. Lisäksi naapurusto ei tunnu lapsiperheille sopivalta ja tuntuu että meidän on aika pakata tavaramme ja etsiä uusi, parempi koti. Alunperin suunnitelma oli muuttaa tästä omistusasuntoon, mutta nyt suunnitelma näyttää muuttuvan. Ajatus muutoksesta ja muutosta on stressaava, mutta ajatus nykyisessä ympäristössa asumisesta kuumottaa vielä enemmän.

Stressiä tuntuu siis tulevan hiukan joka suunnalta ja vaikka se jakautuukin perheen molemmille aikuisille, on kuorma siitä huolimatta melkoinen. Itse heräsin omaan stressiini siinä vaiheessa, kun jotakuinkin harmiton välikohtaus naapuritalossa vei mukanaan yöunet, veti vatsan sekaisin ja sai aikaan päiviä jatkuneen vapinan ja lihaskrampit, sekä päänsärkyä ja hiukan turhan nopeaa painon putoamista. Tiedostan, että oma sietorajani stressin suhteen on nykyisin huomattavasti matalammalla, kuin esimerkiksi pari vuotta sitten ja jollekin toiselle nämä minun stressini rakennuskivet olisivat lähinnä soraa kengänpohjassa. Itselleni yksi pieni lisäsysäys aiheutti loppumattomalta tuntuvan "taistele tai pakene"-tunteen, ja aistit surrasivat ylikierroksilla jopa öisin. 

Koska liiallinen stressi ei ole koskaan hyväksi varsinkaan pitkittyneenä, päätin, että jotain on tehtävä. Yöt ja päivät hereillä kukkuva ja vihollista kyttäävä eläin on saatava tainnutettua. Muussa tapauksessa ura esimerkiksi häkkitaistelijana olisi mahdollinen. Mahdollinen uupumus tai peräti masennus eivät myöskään houkuttele ihan hirveästi.

Itselläni pääpaino on tällä hetkellä sen rauhallisen yöunen palauttamisessa. Siis sellaisessa, että jokainen ulkoa kuuluva rasahdus ei herätä ja nukahtaminen ei kestä tuntia tai kahta. Kunhan nukkuminen palautuu normaalille tasolleen, alkavat yleensä muutkin palaset loksahdella omiin koloihinsa, koska levänneenä stressinkin jaksaa käsitellä paremmin kuin kauppakasseja muistuttavien silmäpussien läpi. Nukahtamisen suhteen helpoin reitti olisi melatoniini, mutta koska vielä toistaiseksi imetän satunnaisesti, on sen käyttäminen nukahtamisen apuna poissa laskuista. 

Päätin paneutua unensaantiin ja stressiin rentoutumis- ja mielikuvaharjoitteiden avulla. Jonkinlainen pysähtyminen tai ainakin hidastaminen on myös tarpeen. Olen huomannut itsestäni vuosien varrella, että ohjaudun helposti haluamaani suuntaan, joten veneen kääntämiseen ei yleensä tarvita muuta kuin johdonmukaisuutta ja muutama konkreettinen teko.

Tässä tapauksessa otin käyttöön aikaisemmin oppimani mindfulness-harjoitteita. Tosin hiukan suppeammassa mittakaavassa, kuin mitä olin opetellut. Iltaisin, mennessäni nukkumaan, olen jättänyt spotifyn soittamaan rauhoittavaa musiikkia ja keskittynyt kuulemaani ääneen. Jos stressaavia ajatuksia on tullut, olen niissä vellomisen sijaan huomioinut ne, päästänyt ne menemään ja palannut kuuntelemaan ympäristöäni. Kornisti ilmaistuna mennytttä tai tulevaa ei sillä hetkellä ole ollut. Olen ollut yllättynyt siitä, kuinka vähän ajatus on harhaillut muualle ja huomaamatta olo on muuttunut raukeaksi ja uniseksi. Eräänä yönä huomasin tiedostavani oman nukahtamiseni, mikä tuntuin vähintään kummalliselta. Kroppa tuntui painavan tonnin ja kasvot valuivat pitkin tyynyä. 

Toki onnistumisesta huolimatta nukkuminen jännittää edelleen, sillä muutamana yönä tuli herättyä hyvin epämiellyttäviin tunteisiin, sydämentykytyksiin ja pakokauhuun. Mutta jokainen hyvin nukuttu yö kuljettaa taas kauemmas noista tunteista.

Öiden lisäksi, olen pyrkinyt myös rauhoittumaan päivällä. Hyväksymään, että kaikki ei aina suju tehokkaasti ja jokainen päivä on hyvin erilainen edelliseen verrattuna, koska meitä on tässä perheessä neljä. Tai kissa mukaan luettuna viisi. Itse voin vaikuttaa eniten omaan olotilaani, esimerkiki miehen ajoittaista kiukkua tai turhaumaan en voi korjata. 

Päivien piristäjiksi olen ottanut päiväunia kun siihen tarjoutuu mahdollisuus, kasannut luettavaksi kirjoja, jotka tuntuvat mielenkiintoisilta, keitellyt teetä ja syönyt aamupalaksi ylihyvää granolaa pitkään nautiskellen, sekä halaillut ja naurattanut lapsia. Ja se positiivinen vire on alkanut hiljalleen palata. Se sama tyytyväisyys tähän hetkeen, jota tunsin muutama viikko sitten, on alkanut löytää tiensä takaisin. Se pirskahtelee minuutin siellä, sekunnin täällä. Ja se riittää, koska se alkaa kantaa hedelmää. Maaperä alkaa muuttua stressille sopimattomaksi.

Vielä on paljon hetkiä, jolloin mielen valtaa stressi ja pelko. Hetkiä, jolloin oma koti näyttää vieraalta ja inhottavalta. Mutta niiden rinnalla on lisääntyvässä määrin hyviä ja aurinkoisia hetkiä, jotka muistuttavat, että parempi on olla vaan tässä ja nyt. Ja tehdä se niin hyvin kuin tällä hetkellä kykenee.

Kuinka teillä nujerretaan stressiä?

 

Ensi kertaan,

Toodles!