Hyvä äiti synnyttää alateitse, imettää ainakin vuoden ja pitää siinä sivussa huolta seksielämästään, parisuhteestaan ja maailmasta. Vai miten se nyt meni?

Muutamassa blogissa on vilahdellut Essi Hellénin haastatteluun pohjautuen omahaastiksia äitiyteen liittyvillä kysymyksillä. Näitä selattuani päätin itsekin tuumailla äitiyttä ja vähän naiseuttakin.

Pandamama julkaisi blogissaan Essin haastattelun pohjalta ns. omahaastattelun, jossa hän käytti postauksen pohjana samoja kysymyksiä kuin alkuperäisessä haastattelussa oli käytetty. Aihe ja kysymykset olivat sen verran kiinnostavia, että tähän ei voinut jättää tarttumatta. Joten nyt on sitten luvassa pitkähkö postaus hiukan pohdiskelevammalta Äetiltä. Huomioithan, että kysymykset/väittämät on otettu haastattelusta suoraan, eivätkä ne itsessään välttämättä kuvaa mielipidettäni asiasta.

Hyvä äiti synnyttää alateitse.

Jos tämä olisi totta, olisin huono äiti esikoiselleni ja kohtalainen kuopukselle. Esikoinen syntyi kiireellisellä sektiolla pitkähkön avautumisvaiheen jälkeen ja kuopuksen puskin maailmaan imukupin avustuksella reilun tunnin ponnistamisen jälkeen. 

Mielestäni synnytystavalla ei ole mitään tekemistä äitiyden tai varsinkaan hyvän äitiyden kanssa. Alatiesynnytys ja sektio ovat molemmat synnytystapoja, vaikka moni sektiolla synnyttänyt kertookin ettei koe synnyttäneensä lastaan "oikein". Jollain tapaa ymmärrän tämäkin, sillä olin itse aikoinaan erittäin pettynyt itseeni ja rämään kroppaani siitä ettei se edes onnistunut jossain minkä piti olla sille itsestäänselvää. Ajan mittaan ymmärsin kuitenkin ettei sektio missään nimessä ollut merkki epäonnistumisesta. Se oli ainoastaan yllätys, odottamaton käänne.

Mutta synnyttääkö hyvä äiti siis alateitse? No ei. Tällä tarkoitan ettei näillä kahdella asiassa oikeasti ole mitään tekemistä keskenään. Ilmeisesti suuri osa synnyttäjistä meilläpäin toivoo alatiesynnytystä ja ehkä jossain määrin pelkää sektiota. Ei siinä mitään toisen toivossa ja toisen pelossa mitään väärää ole. Mutta aina ei voi valita. Äitiyden hyvyyteen se ei vaikuta. Usko vaan.

Hyvä äiti imettää vähintään vuoden

Tästä aiheesta olen kirjoittanut pari kertaa ennenkin.

Imetyksellä, aivan kuin synnytystavallakaan ei ole mitään tekemistä hyvän äitiyden kanssa. Hyvä äiti huolehtii lapsensa ravinnonsaannista, mutta tavalla ei ole merkitystä. Ei niin minkäänlaista. Ja itse asiassa sen ravinnon voi lapsella antaa joku muukin. Kuten vaikka isä, jos se mahdollista on.

Ymmärrän kyllä, että imetykseen liitetään paljon kaunista ja hyvää ja ihan syystä. Mutta siihen liitetään myös sen hyvän ja kauniin varjolla paljon häpeää, syyllisyyttä ja painostusta. Niin se ei saisi olla.

Tässäkin tapauksessa olisin huono äiti esikoiselle ja ehkä parhaimmillaankin välttävä kuopukselle. Esikoisen kohdalla imetys ei onnistunut alkuunkaan ja kuopusta osittaisimetin reilun puoli vuotta. Esikoisen kohdalla korvikkeen antaminen oli kova paikka ja "epäonnistuminen" aiheutti kamalan määrän häpeää. Siitä häpeästä selvittyäni huomasin lapsen kasvaneen ihan samalla tavalla kuin rintaruokittukin kasvaisi ja lupasin itselleni etten enää koskaan ruoskisi itseäni tämän vuoksi. Parhaani mukaan yritin tuota ajattelua toteuttaa toisen lapsen kohdalla ja kokemus imetyksestä kaikkine "takapakkeineen" oli positiivisempi. 

Haluaisin toivoa ettei äitiyden hyvyyttä määritettäisi imetyksen onnistumisen tai keston kautta. 

Kun lapsi syntyy, hän tulee osaksi elämäämme. Meidän elämämme ei muutu.

Ensimmäisen lapsen kohdalla tuntui että koko maailma muljahti nurinpäin ja sikinsokin sen kolmekiloisen tähtisilmän saavuttua. Tuntui että kaikki meni uusiksi ainakin hetkellisesti, kunnes arki lähti rullaamaan. Silti olisi tympeää väittää ettei meidän elämämme muuttunut. Totta meisselissä se muuttui. Tulihan siihen elämään yksi itsenäisesti liikkuva osa lisää.

Toisen lapsen kohdalla muutos oli ehkä pienempi, mutta kyllä sen mannerlaattojen liikkumisen saattoi taas jalkojensa alla tuntea. Tämä pala oli jotenkin jo tuttu, mutta silti se oli ihan omanlaisensa. 

Kunnon äiti tuntee syyllisyyttä, jos ei ole vauvansa kanssa.

Miksi?

Don't get me wrong, nostan ihan reippaasti käden pystyyn kun kysytään että kuka suorastaan ahdistuu joutuessaan jättämään lapsensa ja lähtemään johonkin. Mutta ei se minusta kyllä kunnon äitiä tee. Ehkä päinvastoin. Tämä on nimittäin aika rankkaa ja syö naista melko tehokkaasti välillä.

Kyllä sitä aikaa kuuluu ihan oikeasti välillä viettää ilman lasta, jos se vain on mahdollista. Itselleni hetket ihan yksin ovat parhaita akkujen lataajia ja oman ajan jälkeen jaksaa taas olla lapsille ainakin vähän enemmän sellainen äiti kuin tahtoisi olla.

Vanhemmuus ja sen askareet on mahdollista jakaa 50-50.

No ainakin teorissa tämä on mahdollista. Esikoisen kanssa meillä jakautuivat askareet aikalailla 50-50 ja äitiysloman jälkeen hoitovastuu jäi miehelle. Nyt tilanne ei ehkä ihan ole noin tasan ja suurimman osan askareista hoidan minä.

Pandamama kirjoitti että äiti hoitaa usein suurimman osan ns. metatyöstä ja allekirjoitan tämän kyllä meilläkin. Vaikka mies hoitaa kiitettävän paljon asioista, olen minä yleensä se joka muistaa hammaslääkärit, varaa neuvolat, selvittää rokotteet, pakkaa kurahousut ja vaihtovaatteet, selvittää harrastusten kyydit ja selvittää varustetilaukset, sekä organisoi synttärit ja ottaa selville kenellä vieraista on keliakia ja kenellä maitoallergia. Phuuh! Mies taas on se joka viihdyttää lapsia soittamalla kitaraa ja hyppyyttämällä lasta polvellaan ties monettako kertaa saman päivän aikana.

Hyvä äiti on kotona vähintään vuoden, mielellään kolme.

Hyvä äiti on kotona sen aikaa kuin hän pystyy, kykenee, tahtoo ja jaksaa. 

Itse olin esikoisen kanssa kotona vanhempainvapaan ja sitä seuranneen kesäloman ajan. Sitten palasin töihin. En tiedä kuulinko kertaakaan kenenkään kutsuvan minua huonoksi äidiksi tämän vuoksi. Isä jäi lapsen kanssa kotiin ja tähän ratkaisuun oli ihan järkevä syykin: Minulla oli koko perheen elättävä työpaikka johon palata.

Tällä hetkellä olen hoitovapaalla ja ellei jotain ihmeellistä muutosta nyt jostain syystä tapahdu, palaan töihin vuoden 2019 lopussa. Järkevä syy siihen on nytkin: Tällainen ratkaisu oli tässä kohtaa mahdollinen.

Äidillä on isää tärkeämpi rooli lapsen tunne-elämän tukemisessa.

Toki. Koska isä kantaa leivän pöytään suolta jossa se Jussin kanssa kuokkii. Mies on perheen pää, joka järkähtämättä ohjaa katrastaan rautaisin ottein. Mies järsii kovaa leipää pirttipöydän päässä kun äiti tuudittaa piltit helmoissaan unten maille. 

Sori, luulin että tässä kohtaa piti ladella jotain kansallisromanttista höpönpöpöä.

Nainen voi saada kaiken: kunnianhimoisen uran, tasapainoisen perhe-elämän ja mielekästä omaa aikaa.

No, joo. Periaatteessa voi. Mutta se olisi kyllä varmasti aika rankkaa. Ehkä noita kaikkia voi saada kohtuudella, mutta joka osa-alueelta ei ehkä ole mielekästä odottaa sataa prosenttia.

Kun esikoinen oli yhdeksän kuukauden ikäinen, palasin takaisin töihin ja aloitin saman tien ns. "täyden viikon" vaihtelevilla työajoilla. Samalla yritin saada aikaa itselleni ja pyörittää vielä kotiakin. Työ oli melko haastavaa jo itsessään, vaikka olihan se antoisaakin. Siihen kun sitten vielä lisättiin tarve omalle ajalle ja lapsiperhearki, huomasin jossain vaiheessa alkavani väsyä ihan totaalisesti. Ja siitä kärsi sitten ihan jokainen osa-alue. 

Toivon, että aikanaan palatessani takaisin töihin, olisin oppinut jotain ja osaisin olla hiukan anteeksiantavampi ja vaatisin itseltäni hiukan vähemmän.

Vauva tuhoaa parisuhteen ja etenkin seksielämän.

No ei. Ja joo. 

Ei se lapsi kumpaakaan saapumisellaan päreiksi laita, mutta lasten aikaansaamat muutokset ajavat parisuhteen ehkä jonkinlaiseen "kriisiin". Kriisiä parempaa sanaa en tähän nyt keksi, mutta ymmärtänette pointin.

Varsinkin vauvavuosi on yhtä muutoksen ja myllerryksen aikaa. On muutoksia ja myllerrystä pään sisällä ja sitten on niitä ihan fyysisiäkin muutoksia. Itkettää, naurattaa, pelottaa. Tissit vuotaa, perä vuotaa, maha höllyy ja kroppa on kuin vieraan (edellämainitut kuvaukset liitetään yleensä synnyttäneeseen osapuoleen). Parisuhde saattaa hetkeksi hukkua kakkavaippoihin ja eläimellisen seksin äänet korvautuvat korvat särkevällä koliikki-itkulla.

Mutta ei se vauva noita kumpaakaan tuhoa. Hiukan ravistelee vaan. Vähän samalla tavoin kuin maanjäristys, jossa hyvällä tuurilla ollaan Richterin asteikolla 5, huonossa tapauksessa pärähtää 9. 

Ehkä se parisuhde ja seksielämä olisi mennyt pipariksi ilman sitä lastakin, jos se lapsen tultua mönkään meni.

Hyvä äiti jaksaa leikkiä nukeilla.

Miks just nukeilla?

No kyllä tietysti hyvä äiti leikkii lasten kanssa. Mutta epäselvää on, millainen määrä leikkiä tekee äidistä hyvän. Tuntikausia hajamielistä kahden legopalikan sommittelua puhelin toisessa kädessä? Vai puolen tunnin rykäisy palapeliä ja teekutsuja, joihin äiti jaksaa osallistua ilman häiriötekijöitä?

Itse olen yllätyksekseni aika "huono" leikkijä, mutta osallistun lapsen puuhasteluun jos en muuten, niin istumalla seurana ja ihan oikeasti tarkkailemalla ja keskustelemalla. Mutta ei me kyllä nukeilla juurikaan leikitä. Enemmänkin jutellaan, hupsutellaan ja kuunnellaan musiikkia, tai tarkkaillaan kimalaisia ruusupuskassa.

Äitiys tekee tytöstä naisen.

Hah! EI!

Äitiys ei tee kenestäkään naista. On surullista jos joku niin ihan tosissaan myöntää ajattelevansa.

En oikeastaan osaa määrittää mikä tytöstä/naisesta tekee naisen. Mutta äitiys se ei ainakaan ole. Naiseutta on niin monenlaista ja kukin määrittelee itse sen mikä yksilöstä naisen tekee. Siihen eivät mielestäni annetut "tittelit", kuten äiti, vaikuta millään tavalla. Samalla tavoin kuin siihen eivät vaikuta fyysiset ominaisuudetkaan.

Kyllä äitikin nainen on. Mutta äitiys ei tytöstä naista tee.

Kaksi lasta on täydellinen perhekoko.

No meille se on. Mutta en sano että sen pitäisi olla täydellinen kenellekään muulle. Mikä ihme edes on täydellinen perhekoko? 

OK, kaksi lasta mahtuu autoon kuin autoon. Kaksi lasta on passeli siinä mielessä että äidillä/isällä on kaksi kättä joista lapset voivat pitää kiinni. 

Mutta ei se täydellinen koko ole. 

Ihan kuin tätä nyt olisi edes tarvinnut kertoa.

***

Siinä ne sitten olivat. Kaksplussan haastattelun kysymykset minun vastauksillani. Näitä kirjoittaessa pääsi hetkeksi rauhoittumaan näiden kysymysten äärelle ja oli kiva kirjoitella pitkästä aikaa tällaista postausta.

Millaisia sinun vastauksesi ovat?

Ensi kertaan,

Toodles!

ps. Jos tykkäsit niin painahan tuota pientä tähteä <3