Kahdella kielellä

"Lukeeko isi siulle kohta Green eggs and ham?", kysyin lapselta iltapalapöydässä. Nappulaa alkoi kovasti naurattaa.
"Mom!", sanoi ja nauru jatkui.
"Mommymommy!", sai lapsi jatkettua naurunsa seasta. Hihittelystä ei ollut tulla loppua.

Lapsen sai hihittelemään se, että äiti puhui muutaman sanan englantia. Yleensä englantia puhuu jälkikasvulle ainoastaan isä, tai jos äiti puhuu, niin silloin hän puhuu isälle. Jos äiti puhuu isälle suomea, niin silloin isi on pulassa. Pahasti.

Meillä päätettiin ensimmäisen lapsen saapumista odotellessa, että lapsista tulee kaksikielisiä. Se oli oikeastaan täysin itsestäänselvää. Tuossa vaiheessa olimme miehen kanssa rakentaneet suhteemme pääasiassa englannin kielellä, mutta siitä huolimatta olisi tuntunut hassulta, mikäli perhe olisi ollut kokonaan englanninkielinen. Minusta olisi ollut vaikeaa puhua lapselle englantia, ja tunnekieltä siitä olisi ollut hankalaa muodostaa. Tällöin kommunikaatio lapsen kanssa uhkaisi mielestäni jäädä hiukan pintapuoliseksi.

Kaksikielisyyteen kannustettiin ja tuettiin jo neuvolassa ennen syntymää ja olemme saaneet mielestäni hyvin neuvoja lapsen kaksikielisyyden tukemiseen. Käytännössä kyse ei ole sen hankalammasta hommasta kuin yksikielisenkään lapsen puheen "opettaminen", tai ainakin niin luulen.

Lapsen kirjahyllyssä kahden kielen satukirjat
majailevat sulassa sovussa

Heti alkuu meille kerrottin, että lapselle tulee puhua ainoastaan omaa äidinkieltä. Esimerkiksi miehen suomenkieli on ihan ymmärrettävää, mutta siinä vilisee valtoimenaan kielioppivirheitä. Jos olisimme molemmat puhuneet suomea, olisi lapsi saattanut oppia mieheltä "huonoa" suomea. Koska puhumme molemmat tiukasti omaa kieltämme lapselle, on hänelle muodostunut luontainen tarve molempien kielien käyttämiseen päivittäin. Esimerkiksi ruokapöydässä isä noteeraa suomeksi maitoa pyytävän lapsen, mutta pyytää häntä kertomaan saman englanniksi. Iltasadun aikaan äiti ei lue englanninkielistä satukirjaa, vaan pyytää valitsemaan suomenkielisen "äidin satukirjan".

Kodin ulkopuolella lapsi käyttää vaihdellen kumpaakin kieltä, riippuen siitä kumpaa kieltä puhuvien ihmisten kanssa hän on tekemisisssä. Esimerkiksi päiväkodissa puhutaan suomea, mutta isän tullessa hakemaan lasta kotiin, puhuvat he keskenään englantia.
Miehen sukulaisiin yhteyttä pidettäessä puhutaan yleensä toisen osapuolen omaa äidinkieltä tai päivittäistä "käyttökieltä". Näin englannin "opettajien" määrää saadaan lisätttyä, eikä kielen oppiminen ole ainoastaan isän harteilla.

Vaikka kielen kehityksen hitauden yhteys kaksikielisyyteen onkin ilmeisesti myytti, olemme huomanneet että lapsi oppii kieltä hieman yksikielistä ikätoveriaan verkkaisemmin. Tässä lienee kyse siitä, että aivan pienen lapsen saattaa olla hiukan haasteellista omaksua kahta eri sanastoa yhtä aikaa. Tästä huolimatta on suositeltavaa, että molemmat kielet opetetaan yhtä aikaa, sillä peräkkäin tai vuoron perään oppimiselle ei ole olemassa hyvää syytä. Koska kumpikaan kieli ei varsinaisesti tule ennen toista, ei lapsi myöskään joudu kääntämään kieltä toiseksi, vaan hän oppii ajattelemaan melkoisen joustavasti.

Meillä hyvä esimerkki lapsen joustavasta ajattelusta ja kielenymmärryksestä on tapa jolla lapsi vaihtaa kielestä toiseen sen enempää asiaa miettimättä. Kerran sanoin miehelle iltaunien aikaan, että lapsen soittorasia taitaa olla menossa rikki. Sanoin tuon miehelle englanniksi ja tarkoitin lausahduksen nimenomaan hänelle. Samassa lapsi parkaisi hätääntyneenä sängystään: "Soittorasia!". Hän siis kuuli lauseen englanniksi ja vastasi lähempänä olevalle vanhemmalle vanhemman omalla kielellä.



Meillä avain kaksikielisyyden opettamiseen on ollut molempien kielien yhdenvertaisuuden hyväksyntä ja määrätietoisesti oman kielen puhuminen lapselle. Itselleni oli esikoisen kanssa aluksi vaikeaa puhua suomea, koska tiedostin puhuvani vauvalle joka ei juurikaan reagoi sanomisiini. Toisen lapsen kanssa alusta saakka suomen puhuminen on ollut helpompaa, koska nyt siihen on jo tottunut. Lisäksi suuren osan päivää puhettani on kuuntelemassa myös vanhempi lapsi. Ei siis tunnu enää siltä että höpöttelen itsekseni.

Tällä hetkellä nappulassa on jo havaittavissa muutamia kaksikielisiin lapsiin liitettyjä ominaisuuksia. Muksu tuntuu sopeutuvan muuttuviin tilanteisiin melko hyvin, minkä voidaan katsoa olevan osittain kaksikielisyyden tuoma etu. Toinen etu jo vauvana aloitetusta kielikylvystä on se, että lapsella ei ole aksenttia kummankaan kielen suuntaan. Näin välihuomautuksena kerrottakoon, että äiti pitää kovin hellyyttävänä, kun lapsi pulputtaa häkellyttävän aidolta kuulostavaa englantia. Ja aitoahan se onkin, sillä hänellä on kaksi syntyperäistä kieltä.

Jatkoa ajatellen on tutkimusten valossa odotettavissa, että lapsi saattaa oppia luku- ja kirjoitustaidon hieman nopeammin. Myös ymmärrys muista kielistä saattaa olla yksikielistä lasta paremmalla tasolla ja kaksikielisen lapsen voi olla helpompi oppia muita kieliä. Mahdollisia ongelmia saattavat olla esimerkiksi kielien yhdistäminen kesken lauseen, tai "epätäydellinen kaksikielisyys", mutta jälkimmäisen kohdalla pitää huomioida, että kyse on tuolloin luultavasti puheen kehityksen häiriöstä, eikä syy ole kaksikielisyydessä.
Muutaman vuoden kuluttua vanhempi lapsi pääsee toivon mukaan englanninkieliselle luokalle kouluun (toki nuorempi seuraa samaa polkua), jolloin englantia saadaan päivittäiseen käyttöön enemmän ja kielien ero tasoittuu entisestään. Tällä hetkellä päiväkodissa puhutaan suomea, minkä vuoksi lapsi myös puhuu suomea sujuvammin.

Kaiken kaikkiaan kaksikielisyys on hieman kliseisesti mielestäni suuri rikkaus, josta lapsi lähes poikkeuksetta hyötyy. Pohja rakennetaan pienestä pitäen, ja peruspilareina ovat selkeästi vanhempien yhteinen halu opettaa lapselle molemmat kielet ja siinä suunnitelmassa pysyminen. Välillä voi tuntua siltä, että olisi helpompaa vain puhua lapselle sitä kieltä, joka sillä hetkellä on vahvempi, mutta jatkossa oltaisiin vaikeuksissa. Melko varmaa on, että lapsi on tulevaisuudessa kiitollinen siitä, että isi ja äiti puhuivat omaa kieltään.

Ensi kertaan,
Toodles!