Karhunpoika sairastaa

Meillä on päästy jälkikasvun sairastamisen suhteen melko helpolla. Muutamia flunssia ja korvatulehduksia, yksi pikana sairastettu oksennustauti. Matkaan on toki mahtunut pelottavampiakin juttuja. Mikään ei ole hirveämpää, kuin istua pimeässä sairaalahuoneessa pienen pinnasängyn vieressä ja tuijottaa monitorin ruutua yön pimeinä tunteina. Pelätä näkevänsä jotain, mitä kukaan ei halua nähdä. Meidän tapauksessa selvittiin säikähdyksellä, itse potilas tuskin edes säikähti. Muistosta tekee paremman se, että sairaalassa lapsi sai hyvää hoitoa ja vanhempi sai olla kaikessa mukana. Tällä kertaa keskitytään kuitenkin noihin hiukan vähemmän dramaattisiin terveyskeskuskäynteihin, joita varmasti osuu kaikkien kohdalle.


Meidän perheen kohdalla julkisen terveydenhuollon palvelu on lähes poikkeuksetta ollut hyvää. Lapsen neuvolassa vanhempia ei itketetä tai syyllistetä, mikä on jokseenkin epätavallista, eikä terveyskeskuksessa tai päivystyksessä istuteta tuntikausia kipeän mukulan kanssa. Tuntuu, että vallitsee hiljainen yhteisymmärrys siitä, että näissä asioissa on parempi mennä ilon, kuin vitutuksen kautta (pardon).Vanhempien kohdalla homma ei ihan aina suju yhtä sutjakkaasti, mutta aikuisella yleensä on piirun verran enemmän aikaa odottaa, että joku vilkaisee kurkkuun tai pyytää yskäisemään.



Kaikilla ei kuitenkaan käy samanlainen "tuuri", kuin meillä. Jostain syystä väsynyt äiti istuu pienen, huonosti hengittävän lapsen kanssa päivystyksessä tuntikausia ja katsoo vierestä kun myöhemmin tulleet kutsutaan tutkittaviksi ensin. Toiselle perheelle on tarjottu jonotusmahdollisuutta kotoa käsin ja neuvottu tulemaan ennen kutsua mikäli olo huononee. Luultavasti eriäviin neuvoihin on syynsä, mutta lapsen istuessa rattaissa ja hillittömän vinkunan kuuluessa joka henkäyksellä, syitä on hankala ymmärtää. Varsinkin jos niitä ei ole edes kerrottu.

Meillä neuvolakäynnit ovat aina olleet mukavia. Neuvolatäti on vaihtunut kerran, eikä ruletti siitäkään huolimatta heittänyt eteemme ikävää, työhönsä kyllästynyttä nipottajaa vailla empatiakykyä. Kaikesta on aika voitu kysyä ja keskustella ilman syyttelyä tai painostusta. Viimeisimpänä positiivisena kokemuksena muistissa on kesän alussa alueellemme suositettu puutiaisaivokuumerokote. Meille neuvolalääkäri kertoi rokotteen olevan aiheellinen. Hän rokottaisi ehdottomasti oman lapsensa. Neuvojen mukaan varattiin aika lapsen omalle hoitajalle, joka varmoin ottein pisti rokotteen ja kehui lasta reippaudesta. Mihinkään ei ollut kiire ja kuulumisiakin vaihdettiin. Uusi rokotusaika varattiin pikaisesti, sillä niin THL suosittaa tällä hetkellä. Toiselle perheelle suositeltiin rokotetta aivan kuin meillekin, mutta hoitajaa rokotuspäätös närästi. Häntä närästi myös lapsen itku, kysymys pistopaikasta ja toive nopeutetusta rokotusaikataulusta. Täysin päinvastaiset kokemukset kahdessa eri perheessä. Lottonumerot eivät natsanneet.


Toki meilläkään ei aina kaikki mene täydellisesti. Itseäni ei kiinnosta pätkääkään kuulla kuinka monta asiakasta päivystyksen jonossa on. En yleensä soita tuollaisiin paikkoihin kyselläkseni kuulumisia. Myös kuuluisa: "Anna sille Buranaa", on tullut kuultua ja luvattuja lähetteitä on jäänyt tekemättä syystä tai toisesta. Kuitenkin suurimmaksi osaksi lapsen saama hoito on ollut hyvää.

Mieheni on useamman kerran lääkärireissun jälkeen tuumannut: "They sure do take good care of expecting mothers and small kids. I like that.". Vaikka olen tietoinen toisestakin ääripäästä, jossa kaikki menee järjestelmällisesti pieleen, olen meidän perheen osalta samaa mieltä. Mielenkiinnolla jäämme odottamaan, tuleeko tähän muutos kun lapsi lakkaa olemasta lääkärien mielestä hellyyttävä.

Ensi kertaan,

Toodles!