Katse menneeseen vuoteen ja varovaista vilkuilua tulevaan

Istuimme työpaikan taukosoffalla vuodenvaihteen kynnyksellä, lirppien aamukahvia ja salaa toivoen, että josko pääsisi hiukan etuajassa kotiin jotta ehtisi kauppaan ajoissa. Itselläni oli vielä illan ruokalistan tarvikkeet ostamatta ja vissykin pitäisi ehtiä jäähdyttää. Tinan suhteen en ollut tehnyt päätöksiä.

Kahvia juodessamme ennen vuoron alkua, tuumasimme yhteen ääneen että tämän vuoden loppuminen ei harmita yhtään. Nyökkäsin, ja tuumin vielä tuon jälkeenkin itsekseni mennyttä vuotta.

Vuoden alku meni vielä melkoisessa sumussa uuden perheenjäsenen vuoksi. Muistan vuodenvaihteesta sen, että muutama päivä vuoden vaihtumisen jälkeen kului todella hitaasti. Tuntui, että pitkästä aikaa vuorokaudessa riitti minuutteja vaikka mihin.
Samalla odotin sekavissa fiiliksissä maaliskuun ensimmäistä, jolloin olin suunnitellut palaavani töihin.

Ennen maaliskuuta kaikki kuitenkin ehti muuttua. Päätin jatkaa äitiyslomaa heinäkuulle saakka. Samalla takaraivoon hiipi aiheellinen pelko siitä että siinä vaiheessa ei saattaisi olla enää työpaikkaa mihin palata. Millä perhe elätettäisiin?

Reilun pari kuukautta myöhemmin juhlittiin äitienpäivää. Muutamaa päivää aikaisemmin olin ollut viikonlopun ajan sairaalassa Tähtisilmän kanssa. Sitä, miksi sairaalassa olimme, ei kukaan osannut kertoa. Ohimennen esitettiin kysymyksiä, jotka viittasivat epäilykseen vakavasta, parantumattomasta sairaudesta. Ei haluttu pelotella, mutta lääkärit eivät voineet myöskään poissulkea mitään.
Juuri ennen äitienpäivää pääsimme kotiin mukanamme diagnoosin alku, joka pyyhki ainakin osan huolesta pois. Lopullinen vastaus saatiin syyskuussa. (Tähtisilmä on muuten ihan kunnossa)

Kesäkuussa laskimme tarkkaan äitiys- ja työttömyysrahoja, sekä kesälomistani saamiani lomarahoja. Aikomuksena oli muuttaa suurempaan asuntoon ja rauhallisemmalle alueelle.

Elokuussa muutimme yhden päivän aikana kaiken omaisuutemme asunnosta toiseen. Vanhaa ja uutta kotia siivotessa kului useita tunteja. Samalla mielessä painoi huoli siitä kuinka jäljelle jääneillä varoilla pärjättäisiin. Entä jos tulisi taas yllätyksiä?

Elokuun puolivälissä lähdin maanantai aamuna töihin ensimmäisen kerran sitten elokuun 2013. Työpaidan väri oli vaihtunut, työkaverit olivat vaihtuneet. Alkoi totuttelu 37,5h työviikkoon ja siihen, että kotona odottaisi pieni lapsi ja väsynyt mies. Mies, joka saattaisi kokea lapsen kanssa yksin olemisen raskaana.

Alun kompuroinnin ja muutamien itkuraivareiden jälkeen arki alkoi jälleen rullaamaan. Uskokaa tai älkää, lapsi säilyy hengissä myös koti-isin hoidossa. Olen nähnyt sen itse. Ja äidin on ihan ok käydä töissä olematta maailman paskin mutsi. Myönnän kyllä, että välillä katsellessani kotikulmillani kulkevia kotiäitejä, selkääni pitkin kiipeää kateuden karvainen peikko. Sitten muistan, että käyn töissä itseni ja perheeni vuoksi.

**

Vuoden 2015 otin vastaan sohvallani maaten, sulatellen kanasalaattia ja vissylasi kädessäni. Kyllä, se ehti viilentyä juuri sopivasti. Katselimme raketteja parvekkeeltamme Tähtisilmän tuhistessa omassa sängyssään.

Tulin tuumineeksi odotuksiani tulevalle vuodelle. Tällä hetkellä tuntuu että on hyvä näin. Vuosi takaperin elo oli hiukan haasteellisempaa.
En tosin tiedä, osaanko asettaa itselleni konkreettista tavoitetta. "Laihdu 10 kiloa ennen juhannusta"-tuntuisi melkoisen typerältä.

En tehnyt lupauksia, en ole koskaan niitä tehnyt. Esitin kuitenkin itselleni pari toivetta ja kehitysideaa liittyen osa-alueisiin, jotka olivat loppuvuodesta jääneet hieman hunningolle kaikessa kiireessä.

Vuosi 2015 on ainakin avautunut valoisissa merkeissä. Se on jo nyt sisältänyt monia onnen ja onnistumisen hetkiä, joita toivon tähän vuoteen mahtuvan vielä useita lisää. Ehkä tänä vuonna ylä- ja alamäet pysyvät hiukan loivempina kuin edeltävänä vuonna. Alku on ainakin lupaava.

Sen, että aikaa löytyy nyt jopa neulomiselle, täytyy olla positiivinen merkki. Eikö vain?

Seuraavaan kertaan,
Toodles!

p.s. yksi esittämistäni toiveista liittyy siihen, että päivittäisin blogia hiukan useammin ;)