Lapsi sosiaalisessa mediassa

Törmäsin taannoin omassa Facebookin uutisvirrassani kuvaan naamakirjakaverini lapsesta. Tyttö oli tuolloin teini-ikäinen ja hänellä oli myös oma käyttäjätili. Jostain syystä tulin lukeneeksi kommentit kuvan alta ja ne menivät jotakuinkin näin:

Tytär: "Äiti, ota tää pois!!!!"

Äiti. "Älä kuule ala mulle! Enkä ota (hymiöitä)"

Katsoin kommenttia hiukan kummastuneena. Ihanko oikeasti yli 40-vuotias ihminen vastaa lapselleen noin? Ja toisekseen, eikö lapsella ole oikeus vaatia oman kuvansa poistamista? 

Jokseenkin samoihin aikoihin uutisvirrassa uiskenteli vastaan muun muassa kuva alastomasta lapsesta, jonka haaroihin oli strategisesti aseteltu jonkinlaisia auringonsäteitä. Arvelen, että siksi koska ainahan sanotaan että aurinkoon ei pitäisi katsoa. 

Näistä molemmista tapauksista on kulunut jo vuosia, mutta ne tulivat elävästi mieleeni eilen, kun luin Munakoisoni ja minä -blogia. Jasmin pureutui tekstissään lasten yksityisyyteen sosiaalisessa mediassa ja juttu oli itselleni ajankohtainen, sillä olen viime aikoina miettinyt jonkin verran esimerkiksi bloggaamista ja lapsiani. Olen miettinyt asiaa itse asiassa aika paljon, ja vaikka minulla ei hurjaa lukijakuntaa ruudun toisella puolella olekaan, täytyy lasten yksityisyyttä miettiä siitä huolimatta. 

Vaikka Äeti onkin jo nimensä mukaan perhepainotteinen blogi, olen päättänyt jo aikoja sitten että niin kauan kun lapseni eivät kykene päätöstä itse tekemään, heidän kuviaan tai nimiään ei blogissa näy. Kirjoitan kuitenkin heistä ajoittain, ja tuolloin on pakko yrittää asettua lapsen asemaan. Ja se on itse asiassa aika hankalaa. Se mikä minusta on söpöä, voi olla lapsistani vuosien kuluttua uskomattoman noloa. Se voi vaikuttaa lasteni kohteluun nyt ja tulevaisuudessa. Monissa muissa perheblogeissa lasten elämää kuvataan varmasti avoimemmin, mikä minusta on ihan ok. Kunhan sisältö ei loukkaa lasta. Itse toivon, että mikäli lapseni aikanaan saavat jostain kirjoituksiani käsiini, välittyisi teksteistä päällimmäisenä kunnioitus ja rakkaus heitä kohtaan, vaikka homma välillä purnaamiseksi meneekin. 

Jasminin blogitekstiä lukiessani tulin kuitenkin miettineeksi, että lapseni eivät kuitenkaan ole ihan täysin piilossa. Se laiva on seilannut jo aikaa sitten. Vaikka en jaa nakukuvia lapsistani kolmellesadalle lähimmälle ystävälleni (en itse asiassa ymmärrä kuka sellaisia edes ottaa), ovat lasteni kuvat pienen, valikoidun ryhmän nähtävissä. Kuvia jaetaan meren takana tai muuten vaan kauakana asuville sukulaisille ja ystäville. Ja noiden kuvien julkaisuun ei lasten lupaa ole kysytty. Onko se sitten sopivaa? Tähän vastaa Mannerheimin lastensuojeluliitto aika yksiselitteisesti: mikäli lapsi on tunnistettavissa, kuva kuuluu henkilötietolain piiriin. Henkilötietolain mukaan taas jokaisella henkilöllä on oikeus yksityisyyteen. Toki tilanteen arviointiin vaikuttaa esimerkiksi se, missä kuvat julkaistaan: pieni ryhmä sukulaisia on eri asia kuin 500 kaverille (joista se 200 on random Farmville-kavereita) julkistettu kuva. Mitä tulee niihin alastonkuviin: haluaisitko itse, että joku jakaa sinusta kuvan ilman rihman kiertämää? 

Jos kuvien suhteen sietää olla varovainen, niin mites sitten jos ihan vaan kirjoittelee hassunhauskoja päivityksiä?

Itse kirjoitin muutama viikko sitten facebookiin, että vanhempi lapsi yritti hillitä pienemmän lapsen menohaluja istumalla tämän päälle (no worries, homma jäi suunnittelun asteelle). Postaus oli jokseenkin viaton. Mutta kirjoittaisinko tuhansien käyttäjien ryhmään lapsestani? Kysyisinkö ruokaohjeita Fb-kokeista jos lapseni olisi nirso? Kyselisinkö neuvoa äityleistä, jos lapsella sattuisi olemaan hirveä tarve tutkiskella ulosteitaan tai jos pojalla olisi kireä esinahka? Avautuisinko lapsen kehitysviivästymistä tai hiukan pyöreämmästä olemuksesta? Kysyisinkö apteekin sijaan facebookista, että millä ne täit nyt saikaan parhaiten veks? NO EN! Enkä kyllä jakaisi kyseisiä asioita edes omassa profiilissani. 

Ja siihen on olemassa mielestäni hyvä syy. Edellämainittujen kaltaiset asiat ovat yksityisiä, mahdollisesti lapselle noloja tai kipeitä. Eivät ne kuulu muille. En minä omaakaan painoani halua kertoa koko maailmalle, joten miksi kertoisin lapsestani vastaavia tietoja? Tarvitseeko puolituttujen saada selvitystä vaikkapa lapsen puheterapian etenemisestä? Ainakaan itse en olisi aikanaan halunnut koko kylän tietävän, että käyn puheterapiessa koska ärrät eivät sorahtaneet oikein. Se oli nimittäin noloa. Joojoo, tiedän ettei se ole, mutta lapsena se tuntui siltä.

Näitä juttuja kannattaisi miettiä meistä jokaisen. Tänä päivänä juoruilu on helpompaa kuin koskaan ja vanhempien tulisi todellakin miettiä, että missä valossa se jälkikasvu tulee kuvattua. Vaikka laki onkin yksiselitteinen, on aihe silti hankala. Pitäisikö sitä noudattaa kirjaimelleen ja jättää kuvat julkaisematta kokonaan? Vielä pari vuosikymmentä sitten perhealbumit pursusivat kuvia, joita esiteltiin kaikille kylään poikkeaville. Jonkin verran on muuttunut noista ajoista. Jääkaapin ovessa olevan kuvan näki muutama, sosiaalisessa mediassa se leviää mahdollisesti tuhansille. Ennen lapsen asioista saatettiin jutella naapurin kanssa postilaatikolla ja nyt tuntuu että arkaluontoisimmatkin asiat kysytään 10 000 käyttäjän ryhmässä. Ero on melkoinen, joten enää ei voi toimia samalla tavoin kuin ennen. 

Helen Lovejoyta lainatakseni:

Won't somebody please think of the children?