Lumivyöryn kyydissä

Joskus voi tuntua pitkänkin aikaa siltä että elämä polkee paikallaan. Kunnes yht'äkkiä lumipallo vierähtää jyrkkään syöksyyn ja kaikki muuttuu hetkessä. Mitä tapahtui edellisen postauksen jälkeen?

Blogi on ollut häpeällisen hiljaa alkuvuoden aikana. Ensin tammikuussa tipahti yksi postaus, jonka jälkeen hiljaisuutta jatkui helmikuun alkuun saakka. Mitä ihmettä? Iskikö laiskuus?

No. Ei.

Blogihiljaisuuteen on aika simppeli selitys: meidän perheen arki on mennyt tammikuun alun jälkeen mukkelis makkelis ja hurlumhei. Ensin elämä tinttasi tulemaan kovan oikean suoran ja päädyttiin tekemään surutyötä, josta olin aikaisemmin nähnyt vain sumuisia painajaisia. Suurin osa tammikuusta kului sirpaleita keräillessä. Samaan aikaan kuului se ensimmäinen rasahdus, joka myöhemmin paljastuisi hurjalla voimalla rynniväksi lumivyöryksi.

Helmikuussa olin aika palata "ruotuun" ja vietin paljon aikaa neuloen. Syntyi monta ohjetta, jotka julkaisin blogiinkin muiden ihmeteltäviksi. Langat inspiroivat ja toivat iloa. Neuleiden valmistuminen sai tuntemaan onnistumisen riemua. Helmikuun aurinko muistutti siitä, että kevät tulisi vielä jonain päivänä. 

Helmikuussa soi myös sitä lumivyöryä ruokkiva puhelin muutamaan kertaan. Joka ikinen kerta vastaaminen jännitti, koska joka kerta oli mahdollisuus siihen, että vyöry pysähtyisi ja jäisin ihmettelemään soralle karahtaneen pulkan kyytiin, että mihin vauhti tyssäsi. 

Jokaisella kerralla pulkka jatkoi matkaansa yhä kovempaan vauhtiin. Alkoi jännittää. Miten tää päättyisi?

Tätä pipoa postatessa jännitti jo niin pirusti.

Se miun lumivyöryny oli nimittäin työpaikka, joka oli putkahtanut surun keskelle kuin tyhjästä. Siihen se vaan pamahti. Ilmoitus piti lukea useaan kertaan. Piti miettiä. Ihanko oikeasti haen töitä? Aionko lopettaa hoitovapaan jo nyt? Mieskö hoitaa lapset? Ja ennen kaikkea: Olisiko työ totaalisen out of my league?

Vastattuani kysymyksiini "Kyllä, kyllä, kyllä ja HELL NO!", päätin loikata jyrkänteen reunalla odottavan pulkan kyytiin ja kliseisesti ilmaistuna "kaahata kohti tuntematonta". Siinä vauhdissa kävi muutaman kerran mielessä spontaani oksentaminen ja ääneen kirkuminen. Mutta ehkä kumpikaan niistä ei olisi ollut kauhean hieno tapa aloittaa työhaastattelua. 

Reilu kaksi viikkoa sitten tuli sitten puhelu, joka sai sisuskalut heittämään häränpyllyä. Olin kaahannut maaliin kaikkine kissatarroin koristelluin pulkkineni. Minä. Silloin tippui kauppakassit keskelle jalkakäytävää ja teki mieli huutaa "IIIIIIIIIIIIIIIIK!" (Again, ei hyvä idea).

Mie lähtisin töihin. 

Reikäiset legginssit ja kulahtanut huppari vaihtuivat jokseenkin ihmismäisempään pukeutumiseen ja piti opetella puhumaan muustakin kuin kakkavaipoista ja kainalopieruista. Kauniit ja rohkeat pitää katsoa jatkossa tallennettuna. Ja Emmerdale kans.

Emmerdalen ja Kaunareiden missausta suurempi muutos oli kuitenkin se, että nyt äiti tekee kokopäivätyötä. Isi on lasten kanssa kotona ja pyörittää arkea. Hoitovapaa ei jatkunut suunniteltuun ajankohtaan saakka.

Arki heitti hurjan kuperkeikan, mutta lopputulos on kuulkaa aika mahtava! Tää oli huippujuttu koko meidän perheelle. mutta allekirjoittaneelle muutoksen kuvailuun ei oikein riitä ylisanoja. Jos pelkkä onnistumisen ilo saa henkselit paukkumaan jotakuinkin itsekseen ja hymy nousee huulille.

Me mennään kevättä kohti.

Muistakaa, että joskus kannattaa uskaltaa hypätä jyrkänteellä odottavan pulkan kyytiin. Pienet liikahduket saavat aikaan en parhaat lumivyöryt, Muistakaa vaan pitää kädet ja jalat pulkan sisällä kulkupelin liikkuessa ;)

Ja niin..blogi on nyt sitten jäänyt parin viikon ajan hiukan paitsioon, mutta jahka päässä lakkaa pyörimästä ja oksennus herkeää maistumasta suussa, lupaan palailla blogin pariin tunnollisemmin. Tällä hetkellä töiden jälkeen blogin kirjoittamista enemmän houkuttaa sohvalle kaatuminen. Sohvalta yleensä herään jossain vaiheessa iltaa ja raahaudun sänkyyn.

Hang in there!

Ensi kertaan,

Toodles!