Lupa näkyä

Tänään vietetään valtakunnallista #lupanäkyä-päivää. 

Päivä on osa Vaakakapinaa, ja sen tarkoitus on haastaa jokainen rikkomaan se oma pieni kuplansa, jonka sisällä on suostunut elämään. Rikkomaan rajoja, jotka itselle on asetettu. 

Tänään on hyvä päivä rohkaistua pukemaan päälle ne vaatteet, jotka ovat odottaneet vaatekaapissa, mutta joita ei vain ole uskaltanut näyttää muulle maailmalle. Voi laittaa töihin kirkasta huulipunaa, jota arasteli aikaisemmin tai pukea bikinit (en kyllä tiedä kannattaako niitä pukea töihin edes tänään), vaikka "nyt kroppa bikinikuntoon"-dieetti onkin jäänyt väliin. Tai voi tuoda julki mielipiteen, jota on aikaisemmin pelännyt tai varonut tuomasta julki.

Kun ensimmäisen kerran kuulin tästä päivästä, innostuin siitä kovasti. Niin kovasti, että luultavasti läpsytin käsiäni niin pontevasti, että allit luulivat joutuneensa johonkin kuntosalivatkaimeen. Jee, tuona päivänä värjään tukkani, laitan jotkut fiercet galaxykalsarit jalkaan ja pidän paitaa jossa tatuoinnit näkyvät. 

Mutta sitten tajusin, että mikään noista ei oikeastaan ole sellaista, mitä en tekisi muutenkin. Esimerkiksi tatuoinnit ja niiden näkyminen eivät koskaan ole olleet juttu, jota en uskalla tehdä. En ole koskaan saanut omista leimoistani kritiikkiä ja vaikka olisinkin, ei se ole saanut minua peittämään kuviani. Olen niistä ylpeä ja oikeastaan saatan jopa nauttia siitä, mikäli ne ärsyttävät jotakuta. En ole koskaan ajatellut etteivätkö ne sopisi naiselle tai (oh my god) äidille.

Joten ei, tästä ei tulisi osaltani tatuointien puolustuspuheenvuoroa. Ei, vaikka tiedänkin, että joidenkin mielestä on vielä tänäkin päivänä ok käyttää argumentteja kuten "Tatuoinnit ovat linnakundeille", "Ei sovi naiselle" tai "Idiootit sotkee kauniin luonnollisen ihon". Toki oma suosikkini on "MUTTA MILTÄ NOI NÄYTTÄÄ VANHANA???". You know what? I don't care. Joten jos tatuoinnin omistajaa ei moinen mietitytä, ei sitä tarvitse pohtia kenenkään muunkaan.

Hiusten värjääminen ja tietynlaisiin vaatteisiin pukeutuminen ei myöskään olisi varsinaisesti tarkoittanut, että astun oman laatikkoni ulkopuolelle. Käytän minihameita ja muita yleisesti pulleroilta kiellettyjä vaatteita jo nyt. Ja vaikka hiuksistani purnaankin, hyvänä päivänä muistan, että voin halutessani ajaa vaikka kaikki hiukset miehen trimmerillä pois. Minihameita ja millin sänkeä yhdistää yksi tekijä: En oikeasti ihan hirveästi jaksa kiinnostua muiden mielipiteistä.

Jos nyt oikein väkisin kaivan, on kyllä jotain mitä en mielelläni myönnä. Jotain, mistä en puhu sen vuoksi, että se nyt vain ei kuulu samaan kuvaan pienten lasten äidin kanssa. 

Minun mukavuusalueeni ulkopuollella on pienten lasten äidiltä näyttäminen. Tai oikeastaan sen seikan myöntäminen, että lapsiarjen keskelläkin haluan useinmiten meikata ja näyttää kivalta. Että minulle "Mommy look"-on miltei kirosana. Etten kestä ajatusta siitä, että joku katsoisi kuvaani ja ajattelisi "Toi on niiiin väsyneen näköinen äiti". 

Vaikka välillä olenkin sitä. Ja jotenkin sekin on ok. Joten ei sekään nyt sitten oikein sopinut päivän teemaan, koska teeman mukaisen jutun pitäisi saada olo tuntumaan siltä, että ranka suoristuu pari senttiä pidemmäksi ja tekee mieli paukutella niitä näkymättömiä henkseleitään. Meikittömyys ja silmäpussit olen hyväksynyt osaksi itseäni, eikä niiden näyttäminen muille ole mikään iso asia. Välillä taas on kivaa meikata ihan vaan meikkaamisen ilosta (mies ei ymmärrä tätä konseptia), enkä koe että joudun sitäkään mitenkään peittelemään.

"Lupa näkyä" oli kuitenkin mielessä tänään suurimman osan päivää ja illan tullen ehdin siitä miehenkin kanssa jutella. Kerroin, että olin tehnyt tälle päivälle suunnitelmia, mutta tänään ne tuntuivat kuitenkin väkisin väännetyiltä, koska olo on..no..tyytyväinen. Olin myös miettinyt pitäväni täydellistä äitiyttä ja naisten ehdottomuutta toistensa edessä vastustavan puheenvuoron, mutta paasaan siitä muulloinkin. Tuntui, ettei ole mitään erikoista sanottavaa. Tai siis mitään, mitä en sanoisi minä tahansa muunakin päivänä. Ei ollut mitään mitä olisin voinut tehdä. Paitsi alastonkuvat blogiin. Ja kun se ei silleen tuntunut että se olisi se minun juttu.

Tähän tuskailuuni mies vastasi aikansa kuunneltuaan: "No ton silver linehan on, että suhtaudut itseesi aika suopeasti. Ei siulla kai ole sitten kamalasti rajoitteita. Eikö se ole hyvä huomio?"

No joo, onhan se. Ja tämän päivän ansiosta tulin sen huomanneeksi. 

Vaikka täällä ei tänään tehty rajoja rikkovia hurjia juttuja, oli tämä päivä minulle hyödyllinen. Siitä tuli lämmin ja rauhallinen olo.

Ehkä tänään annoin tyytyväisyydelle luvan näkyä ja hyväksyin sen häilyvyyden ja moninaisuuden.

Ensi kertaan,

Toodles!

 

ps. Jos totta puhutaan niin kuvista jokainen on sellainen, että miettisin kahdesti ennen niiden julkistamista. Mutta tänään totesin että ne riittävät :)