Maitojunan kyydissä - ajatuksia imetyksestä

"En mie nyt tiedä mitä tässä yritän edes kysyä", kuulin itseni sanovan istuessani neuvolan penkissä. Tuijotin siinä samalla vastakkaisella seinällä olevaa, kiinteiden aloituksen sopivia aikoja kuvaavaa kellotaulua ja mielessäni oli vaatimattomasti noin miljoona ajatusta. Päällimmäisenä kuitenkin oli rehellisesti hyvin hämmentynyt "Miten tässä näin kävi?"

Tämän ja monta muuta ajatusta minulle, ja ilmeisesti monelle muullekin äidille tarjosi:

MAITOJUNA.

"Tervetuloa kyytiin! Astuessanne maitojunaan, tulette kohtaamaan ristiriitaisia ajatuksia, onnistumisen iloa, totaalista järjettömyyttä, ruoskintaa, narua, kyyneliä, yksinäisyyttä, sekä luultavasti sata ja yksi tunneskaalan ääripäästä toiseen seilaavaa ajatusta! Tekin rouva siellä! Te sen vastasyntyneen kanssa, kiivetkää kyytiin! Tervetuloa!"

Tuota seinän tuijottelua oli edeltänyt terveydenhoitajalle osoitettu kysymys liittyen edeltävien viikkojen aikana kokemaani turhautumiseen imetyksen saralla. Olin miettinyt lopettamista, sillä aloin olla melkoisen väsynyt. Koska osittaisimetin, tuntui että hulluimpina päivinä ehdin lähinnä imettää, antaa lisämaitoa ja keitellä pulloja. Lisäksi huoli oman maidon riittämisestä puski välillä päälle kuin aitauksesta karannut Mansikki. Tunteet tuntuivat rynnistävän ääripäästä toiseen hurjaa vauhtia, ja välillä tunnuin olevan päätöksenteon suhteen aivan tuuliajolla. 

Ymmärsin, että useita kuukausia kestänyt osittaisimetys oli jo saavutus sinänsä.Olin kuulemma tsempannut hienosti ja ollut oikein motivoitunut tähän hommaan. Mutta ei se ihan helppoa ollut. Saatavilla olevan tiedon valossa näyttäisi siltä, että se harvoin on. Muun muassa Väestöliitosta kerrotaan, että osittaisimetys voi olla äidille hyvinkin rankka kokemus. Kaikenkaikkiaan osittaisimetyksen aiheuttama ruljanssi voi olla monelle kestämätöntä ja lopettaminen käy monella varmasti mielessä. Ja sitten on vielä se syyllisyydentunne: Olenko minä nyt huono äiti? Onko tästä haittaa lapselle? Miksi minä en pysty tähän?Näitä ja monia muita ajatuksia oli mennyt ja tullut aika tiuhaan tahtiin kuluneen kuukauden aikana.

Jo esikoisen vauva-aika opetti, että imetys herättää naisissa erityisen voimakkaita tunteita, enkä ole vielä kertaakaan törmännyt missään hedelmälliseen keskusteluun aiheesta. Tuntuu, että imetys on yhtä arka aihe, kuin vastasyntyneen ruvelle imemä nänni. Monella tuntuu liittyvän imetykseen erittäin vahvoja omia mielipiteitä hyvillä tai huonoilla perusteluilla. Toisille se on suuri ylpeyden aihe, toisille taas yksi kipeimmistä äitiyteen liittyvistä asioista. Ymmärrystä puolin ja toisin tuntuu olevan todella vähän ja omaa riittämättömyyden tunnetta yritetään parantaa toisten kustannuksella.

Hämmentävää omien ajatusteni kulusta teki se, että en ollut ajatellut koskaan nousevani maitojunan kyytiin. Nyt istuin siellä tukevasti ja katselin ikkunasta järkeni loittonevaa valoa, eikä päätepysäkkiä ollut näkyvissä. Maisemat tuntuivat muuttuneen kovin synkiksi. Juna jyskytti eteenpäin raiteillaan oman tahtonsa mukaan, ja minä vain istuin avuttoman oloisena kyydissä.

Esikoisen kohdalla imetys koki totaalisen mahalaskun vauvan ollessa yhden kuukauden ikäinen. Tai imetys ei oikeastaan koskaan päässyt edes kunnolla alkamaan, koska maito ei ottanut noustakseen. Silloin, kaiken muun hormonimyllerryksen ohella, ruoskin itseäni aikani. Itkin, jossittelin ja ruoskin vähän lisää. Kunnes ymmärsin, että sille vauvalle ei käynyt kuinkaan. Vauvalla oli itse asiassa asiat ilmeisen hyvin: maha oli aina varmasti täynnä, uni maittoi ja kasvukäyrää kiivettiin juuri sitä vauhtia kuin pitikin. Sitten kun lakkasin lukemasta netin keskustelupalstalta, että kuinka vain huono ja laiska ihminen antaa lapselleen korviketta, nostin lasittuneen katseeni tietokoneen näytöltä ja huomasin, että kaiken sen itseinhon läpi olisi voinut jäädä huomaamatta sen rakkaan lapsen ensimmäinen hymy. Silloin taisin tajuta ensimmäisen kerran jotain, minkä muistan edelleen: muutaman vuoden kuluttua ketään ei kiinnostaisi saiko tuo lapsi rintamaitoa vai ei. Lapsi itse ei tulisi kysymään miksi häntä ei imetetty. Itse asiassa lapsi ei varmaan haluaisi kuulla nimeään edes mainittavan samassa lauseessa äidin tissien kanssa. Lapsesta kasvaisi kaikesta pelottelusta huolimatta suurella todennäköisyydellä ihan terve.

Tuon tajuttuani, ajattelin kauan aikaa olevani immuuni imetyksen aiheuttamalle tunneryöpylle. Toista lastamme odottaessani suhtauduin imetykseen jopa melko välinpitämättömästi. Siitä, oliko kyse aidosta hälläväliä -asenteesta, vai toivon nostattamisen pelosta, en osaa sanoa. Asennoiduin ja varustauduin siihen, että imetys onnistuu jos on onnistuakseen, mutta suurempi todennäköisyys on että se ei onnistu. Tämä mielessäni ostin kotiin valmiiksi pulloja ja korviketta, mutta ostin kyllä rintapumpunkin. 

Vauvan synnyttyä taisin jo ensimmäisten päivien aikana tehdä alustavan paikkavarauksen maitojunan kyytiin. Toki olin koko ajan  ajatellut, että imettäisin jos pystyisin. En ollut koskaan ollut varsinaisesti imetyskielteinen, tai vähätellyt imetyksen tuomia etuja, mutta ennemminkin olin pyrkinyt olemaan nostamatta sitä jalustalle, jonne se ei mielestäni kuulunut. Nyt se kuitenkin tuntui kovin tärkeältä. Joltain, mihin halusin kovasti pyrkiä. Tällä kertaa imetys onnistuikin täysin yli omien odotusten ja olen koko ajan ollut enemmän kuin tyytyväinen siihen että imetän ainakin osittain. En missään vaiheessa edes asettanut tavoitteekseni täysimetystä, sillä jotenkin arvelin sen olevan saavuttamattomissa. 

Koska imetys itsessään on ollut kovin positiivinen kokemus kaikesta pullojen kanssa läträämisestä huolimatta, olivat lopettamisen ajatteluun liittyvät kovin voimakkaat tunteet minulle täysi yllätys. Tiesin jo edellisestä kerrasta, kuinka julmia mielipiteitä ihmisillä voi imetykseen liittyen olla, mutta se, että aloin tuntea niitä itse itseäni kohtaan, oli yllätys. Tuntui, että lopettaessani jotenkin hylkäisin vauvan. Olin itsekäs, koska halusin käyttää energiani johonkin muuhun. Rikkoisin sen yhteyden joka meidän välillämme oli. Mutta pitihän minun tietää jo esikoisesta, että yhteys on olemassa muutenkin. Että tässä ei ole kyse hylkäämisestä. Enkö osannutkaan kuunnella itseäni? Ei, en osannut. Olinko unohtanut suhtautua tähän järkevästi? Kyllä olin. Ja se oli surullista. Nainen, joka oli kuvittelut olevansa kaiken tämän yläpuolella, oli kadonnut sinne maitojunan pölyiseen istuimeen. Jäljelle oli jäänyt kasa valtoimenaan riehuvia tunteita.

"Sinulla on ollut kuule hyvä matka tässä. Päätös on sinun omasi. ...Ja muista, et ole huono äiti.", havahduin terveydenhoitajan sanoihin.

Niinpä. 

Hiukan tuon neuvolareissun jälkeen nousin ylös ja kävelin maitojunan veturiin. Siitä lähtien olen ohjannut omaa junaani itse ja päätän aikanaan, missä päätepysäkki sijaitsee. Päätin, että tästä jää minulle hyviä muistoja. Toiveenani on, että ilmapiiri imetykseen ja imettämättömyyteen liittyen muuttuisi suopeammaksi. Toisen imetys ja sen arvostelu ei kuulu posteljoonille, jumppaohjaajalle, lihatiskin puolitutulle myyjälle, keskustelupalstan anonyymille, eikä edes naapurille. Varsinkaan tuomitsemisesta ei hyödy kukaan. Tässä vanhemmuudeksi kutsutussa vuoristoradassa on tarpeeksi haasteita, vaikka jättäisimme itsemme ja toisemme tuomitsematta imetykseen liittyen. Ja ihan oikeasti, muutaman vuoden kuluttua ketään ei edelleenkään kiinnosta imetinkö vai enkö. Eikä minua kiinnosta imettikö joku muu.

Ensi kertaan,

Toodles!