Miten tätä ajetaan? Ajatuksia kuukausien blogilomasta ja mitä siitä seurasi

Oletko koskaan kokeillut jättäytyä lähes täysin sosiaalisen median ulkopuolelle päättämättä milloin palaat takaisin? Mitä seuraa, jos suljet blogialustan ja unohdat sen salasanan? Voiko Facebookin poistaa puhelimesta ilman että muuttuu totaaliseksi hylkiöksi?

Blogi on päivittynyt viimeksi heinäkuussa. Eletään marraskuun loppua ja joulu lähestyy. Viime vuonna postauksia oli tähän aikaa kertyneenä yli sata ja tahti päivityksille oli noin 3-4 postausta viikossa. Facebookissa ja Instagramissa mainostettiin uusia postauksia ja käsityöjuttuja tiuhaan tahtiin.

Mitä ihmettä tapahtui?

No, heinäkuun lopussa kävi niin että tein jotain mikä on merkittävyydeltään ehkä samaa luokkaa kuukävelyn ja ensimmäisen naispresidentin virkaanastumisen kanssa. Tai ainakin kommenteista päätellen kyse on ollut samanlaisesta puristuksesta. Heinäkuun lopussa nimittäin suljin kotona käytössä olevan läppärin kannen ja piilotin (tahattomasti, mutta silti piilotettu) laturin. Samassa uhmassani painoin hetken pontevasti puhelimeni näytöllä ollutta, sinisellä pohjalla komeilevaa valkoista f-kirjain-kuvaketta, kunnes se alkoi tutista ja sen yläkulmaan ilmestyi ruksi.

"Haluatko varmasti poistaa sovelluksen Facebook?", kysyi puhelin epäluuloisena. Huokaisin syvään ja painoin "kyllä". Sama toistui Instagramin, Messengerin, Pages managerin ja Google analyticsin kanssa.

Hiukan hämmentyneenä nostin katseeni puhelimestani ja laitoin sen kirjahyllyyn. Oli tullut aika tunnustaa että nyt väsyttää. Päivätyö, lomatuuraukset, ES Lauantai ja bloggaaminen olivat vieneet mehut täysin. Aikaa ei tuntunut riittävän edes hengittämiseen ja loppuvuoden aikataulut saivat aikaan lähinnä hyperventilaation. Hengitystä kai se on sekin ja on ihan ok sanoa että vaadin liikaa, mutta halusin hengitellä ilman paperipussia suuni edessä. Kalenteriin kirjoitettu, viikko toisensa jälkeen toistunut "deadline" enteili, ettei tilaa olisi vielä pitkään aikaan.

Tilanne oli hämmentävä: työosastolla kaikki sujui. Päivätyö sekä sivuduuni blogin ja lehden parissa olivat molemmat allekirjoittaneen märkiä unia. Samalla oltiin ajauduttu kuitenkin kauas siitä millaista elämän toivoisi olevan. Päivät olivat seitsemänä päivänä viikossa kiirettä, stressiä ja suorittamista. Tammikuusta lähtien oli juostu (kuvainnollisesti) pysähtymättä hetkeksikään. Elokuun alussa koko vuoden venynyt kuminauha tuli joustokykynsä ääripäähän ja nykäisi niin että se olisi vetäisyt Hulkinkin selälleen.

Olin alkanut vihata jotain mikä ennen oli oikeastaan henkireikä arjen keskellä. Harrastus tuntui kaiken päälle työltä ja väsyneenä tuli vain tuijotettua puhelinta oikeastaan tajuamatta mitä siellä edes luki.

Ei voinut muuta kuin ottaa askeleen joka suurudellaan saisi hennompien sukkahousujen haarakiilan repeämään. Oli aika jättäytyä omaan rauhaan. Pois somesta ja blogimaailmasta.

Mitä tästä uhmakkaasta tempusta sitten seurasi?

Seurasi hetkellinen hätäpaniikki. Mitä puhelimella enää tekee jos siitä poistaa tuollaisen määrän tuiki olennaisia sovelluksia? Mitä nyt pitäisi tehdä kun viettää yli puoli minuuttia tekemättä mitään? Muutaman päivän jatkui ralli nimeltä "kaivan puhelimen taskusta ja laitan sen takaisin kun siinä ei ole mitään selattavaa" ja sitten se päättyi. Facebookin ja Instagramin päämäärättömään selaamiseen käytetty aika vapautui kaikenlaiseen muuhun tekemiseen. Olo oli suorastaan vapautunut. Elämä jatkui vaikken koskaan saanut tietää alkoiko Hilman suoli viimein toimia normaalisti tai oliko Elmerin esikoisen ihottuma vakavaa, vai sittenkin vain porkkanasosetahra.

Hiljaisuus tällä alueella oli oikeastaan mukavaa. 200 lähintä ystävääkin ilmeisesti selvisi tästä hetkellisestä menetyksestä aivan mainiosti. En haluaisi ajatella etteikö jokainen heistä olisi huomannut puuttumiseni, mutta on mahdollista että jotkut eivät saattaneet tuntea äkillistä synkkää kokkaretta sielussaan kun Facebookini sulkeutui.

Hiljaisuus oli niinkin mukavaa, että aloin selailla kirjahyllyni sisältöä ja vilkuilla lankalaatikkoani. Inspiroiduin ruoanlaitosta ja puhdasta pyykkiä haistellessa onni suorastaan vuosi yli. Lankapuhelimen perään haikaillessani mietin että alkaakohan tämä seesteisyys nyt riittää. Puhelinpöydän hankintaa miettiessäni totesin että rajansa kaikella.

Ainoa asia, mikä edelleen kaihersi, oli blogin kohtalo. Kaiken aikaa se makasi Starboxin syövereissä melkoisen surkean oloisena. Kaiken edellisenä vuonna tehdyn työn ja markkioinin jälkeen tuntui siltä että väänsin kaiken aikaa (kuvitteellista) kyykkyruikulia oman työni hedelmän päälle. Lehtihommat olin jo lopettanut, mutta lopettaisinko blogin kirjoittamisen lähes viidentoista vuoden jälkeen? Kerran vastasin jo kysymykseeni myöntävästi, mutta veikkaan että kyse oli liiallisen suklaansyönnin aiheuttamasta sokerihumalasta.

Tänä aamuna päätin viimein ladata osan poistamistani sovelluksista takaisin. Blogin pariin pääsemistä hidasti sen penteleen laturin etsiminen ja karu totuus siitä, että lähes kymmenen vuotta vanha läppäri vaan ei jaksa enää. Ei niin mitään.

Mutta täällä ollaan. Hei vaan.

..Mitäkö blogi- ja somelomasta seurasi? Ei ainakaan aikaisempaa vakavampaa hylkiöitymistä. Ennemminkin kysy keskittyä olennaiseen ja käsillä olevaan hetkeen parani.  Henki kulkee.

Ensi kertaan (joka toivon mukaan on aikaisemmin kuin maalikuussa),

Toodles!

ps. Jos tykkäsit tekstistä niin laita painaen tuota tekstin alla olevaa pientä tähteä