Odotetusta onnesta pakokauhuun ja takaisin- kertomus synnytyspelosta

Tammikuu 2016. Meillä oli toivottu toista lasta jo jonkin aikaa, mutta edelleen oltiin lähtöviivalla. Samaan aikaan kymmenen ystävää ja tuttua oli siltä lähtöviivalta lähtenyt matkaan kohti lasta. Viidennen vauvauutisen jälkeen oli tehnyt mieli sulloa haisevia vaippoja jokaisen uuden raskautujan postilaatikkoon. Raskaudet yhdeksän ja kymmenen kuuluivat rakkaille ystävilleni. Siinä kohtaa teki mieli lähinnä vetää itsensä vessanpytystä alas. Ne minun itsekkäät, vauvaa parkuvat munasarjani eivät sallineet olla onnellisia toisten puolesta. Tunne oli hirveä.

Lääkäri puhui sekundäärisestä lapsettomuudesta. Niin, sekundäärisestä. Meillä oli jo yksi lapsi. Ihana, rakas lapsi. Me oltiin saatu jo yksi lapsi. Meillä oli jotain, mitä toisille ei annettaisi koskaan. Ja silti me itsekkäästi haluttiin vielä toinen. Tuntui kurjalta stressata siitä, ettei uusi raskaus ollut alkanut yhtä sujuvasti kuin ensimmäinen. Toisilla saattoi olla takanaan vuosien lapsettomuushoitoja, tuloksetta. Ja meillä oli jo yksi lapsi. Tuntui, ettei ollut oikeutta sanoa, että huolestuttaa ja surettaa. Vastakkaisiin suuntiin rynnistävät tunteet olivat repiviä, eivätkä ne jättäneet rauhaan.

Sitten, koitti tammikuun 2016 loppu. Tämän piti olla satavarmasti se kierto jolloin nyt ei ainakaan tapahtuisi mitään. Tässä kuussa oltiin puhuttu että pitää rauhoittua ja hengittää hetki. Oli tapahtunut paljon kaikenlaista. Olin jäänyt työstäni sairauslomalle jäätävän stressin takia ja jotenkin mutkien kautta päätynyt vaihtamaan työpaikkaa, lapsi aloitti päiväkodin ja paljon muuta. 

Jonkun ihmeen kaupalla meidän toinen lapsemme oli päättänyt saada alkunsa juuri kaiken tuon myllerryksen keskellä. Ensin se piirtyi tikkuun hailakkana ruksina, mutta jo seuraavalla viikolla sen ruksin tulkitsemiseen ei tarvittu edes silmälaseja. Siinä se oli. En muista kuinka monta testiä kaiken kaikkiaan tein, koska en suostunut uskomaan että se kauan toivottu vauva oli viimein aloittanut pitkän matkansa meidän syliin. Olin varovaisen onnellinen ja lääkärin alustavasti määräämät lapsettomuuslabrat ja muut testit jäivät tekemättä.

Sitä onnea kesti noin viikolle 10.

Se oli kai hiipinyt hiljaa jostain selän takaa koko ajan, mutta viikon 10 tienoilla se kiipesi hartialle ja alkoi kuiskia korvaan ikäviä ajatuksia. Ensimmäinen raskaus oli päättynyt hienosti alkaneen synnytyksen jälkeen kiirelliseen sektioon, kipuun ja avuttomuuteen. Mieleen palasi se kamala tunne, joka iski leikkauspöydällä lääkärin nykiessä vauvaa ulos vatsasta. Ja se tunne, kun puudutus levisi rintaan saakka ja tuntui että henki ei kulje. Kuinka hoitaja vilkaisi monitoriin ja tuumasi "Hyvin sä happea saat. Kato vaikka". Ja kun se vatsasta ulos nostettu nyytti kannettiin lämpöpeitteissä ulos huoneesta, jonka ulkopuolella odotti synnytyksen ulkopuolelle suljettu isä. Ja minä jäin makaamaan sinne pöydälle kuin arvoton lihanpala, josta oli juuri revitty lapsi ulos. Vaikka ymmärsin jopa niissä lääkehuuruissa sektion olleen ainoa vaihtoehto, oli epäonnistumisen tunne murskaava. Ei tämän näin ollut pitänyt mennä.

Se kuiskiva pirulainen alkoi muistutella jatkuvasti edellisestä synnytyksestä. Se alkoi hiljalleen saada minut vakuuttuneeksi siitä, että jotain kamalaa tapahtuu tälläkin kertaa. Jokin menee pieleen. Kohtu ei ehkä kestä. Sehän voi revetä varoittamatta. Ehkä se on sektion jälkeen jäänyt jotenkin ohueksi ja siellä se venyy, tikittäen kuin aikapommi. Entä jos raskaus menee yliajalle ja sitten käynnistetään ja kohtu ei jälleen kestä? Entä jos tulee sektio ja jokin menee pieleen? Kaikissa skenaarioissa tuntui jokin menevän pieleen. Joku saattaa tässä kohdassa ihmetellä, että enkö ollenkaan pelännyt vauvan takia. Ajatteliko vain itseäni? Ei, en juurikaan pelännyt vauvan selviytymistä, sillä oli vakuuttunut, että hänestä pidettäisiin hyvää huolta. Viimeksi koin että oma kroppa oli pettänyt sillä hetkellä kun se olisi pitänyt tietää mitä tehdä, joten pelko liittyi saman toistumiseen.

Pelko synnytyksestä ja varsinkin jostain kamalasta komplikaatiosta voimistui nopeasti. Onni alkoi muuttua alakuloksi ja peloksi. Muistan kysyneeni itseltäni useita kertoja, että miksi se yksi lapsi ei riittänyt. Entä jos se toinen lapsi veisi äidin leikkauspöydälle? Tai hautaan? Jälkimmäinen ajatus saattaa tuntua vieraalta ja täysin absurdilta, mikäli et ole koskaan kokenut synnytyspelkoa. Minut pelko sai ajattelemaan, että juuri tuo odottaisi raskauden lopussa. Kamalinta oli ajatella, että en palaisi synnytyksen jälkeen kotiin ja esikoinen kyselisi äitiä. Iltaisin oli vaikea pidätellä itkua iltasatua lukiessa. Samalla jossain mielen sopukoissa piipitti ajatus siitä, että tämä kaikki oli ihan älytöntä.

Lähes jokainen nainen jännittää ja ehkä hiukan pelkääkin synnytystä, mikä on aivan luonnollista. Voimakas synnytyspelko taas on suhteetonta ja epärealistista, ja se voi pahimmillaan olla haitallista naiselle itselleen ja synnytyksen kululle. On arvioitu, että noin 6-10% raskaana olevista kärsii vaikeasta synnytyspelosta. Siinä missä ensisynnyttäjä usein pelkää erityisesti kipua ja saattaa stressata vanhemmaksi tulemisesta, uudelleensynnyttäjällä pelot liittyvät usein huonoihin aikaisempiin synnytyskokemuksiin ja yksittäiseksi merkittäväksi syyksi on kerrottu sektioon päättynyt alatiesynnytys. (Lähde: Duodecim)

Synnytyspelko saattaa aiheuttaa äidille häpeäntunteita ja moni uskookin olevansa pelon kanssa yksin. Eihän nyt kukaan muu voi ajatella noin. Itse olin pelkoni kanssa ehkä hiukan poikkeuksellinen, koska kerroin siitä aika avoimesti. Pyysin saada apua, koska tiesin, että olisin myöhemmin vielä syvemmässä suossa, ellei tuohon pelkoon saataisi jotain tolkkua. Pelkäsin myös, että jatkuva stressaaminen haittaisi raskautta ja aiheuttaisin vauvalle jonkinlaista vahinkoa. Synnytyspelkoon kun liittyy riski esimerkiksi ennenaikaisesta synnytyksestä.

Päädyin pelkoni kanssa juttelemaan terapeutille. Toisen saman ammattikunnan edustajan kanssa tein rentoutusharjoituksia. Puhuminen helpotti pelon käsittelyä ja vieraalle pystyi kertomaan asiat helpommin kuin vaikkapa miehelle. Mindfulness-harjoitukset taas valmistivat synnytykseen ja teimme aika paljon harjoitteita, joita minua neuvottiin käyttämään myös synnytyksessä. Havaittiin muun muassa, että koen olevani turvassa, kun joku pitää jalkateristäni kiinni

Pääsin pelkopolille, jossa erittäin ymmärtäväisen kätilön kanssa kirjoitimme sanoiksi kaikki synnytykseen liittyvät pelot (myös sen järjenvastaisen kuolemanpelon, josta muuten nolotti ihan kamalasti puhua ääneen) ja kirjasimme ylös toiveen siitä, ettei synnytystä käynnistettäisi ja että kohdun rasitusta mitattaisiin jos se tarpeelliseksi nähtäisiin. Kerroin luottavani henkilökuntaan ja uskovani että he tietävät parhaiten mitä tehdä. Toivelistastani ei tullut pitkää vaatimusten litanniaa ja sanoin kätilölle ainoan ja hartaimman toiveeni olevan, että he pitävät minut ja vauvan hengissä. Toiveet tietynlaisesta synnytysflowsta tai leppeästä lapsivuodeajasta jätin muille synnyttäjille.

Pelkopolikeskustelun lisäksi kävin synnytystapa-arviossa, jossa minua odotti ymmärtäväinen, mutta ei kovinkaan lempeänyrkkinen lääkäri. Sielläkin paneuduimme tuohon synnytyspelkoon ja lääkäri kertoi kärsivällisesti vastaukset kysymyksiini, ultrasi sektioarven ja selitti tilanteen realistisen rauhoittavasti. Totuus oli, että kohtu oli kunnossa, mutta koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Riski sektiosynnytykseen on edellisen perusteella olemassa. Toisin väittäminen olisi ollut valehtelemista.

Synnytyksen lähestyessä pelko alkoi hälvetä. Olo muuttui oikeastaan turraksi ja tuntui, että asiaa oli nyt käsitelty kaikilta kanteilta, mitä vain olin osannut ajatella. Faktat oli lyöty tiskiin, eikä niihin ollut syytä keksiä vastaväitteitä. Asiasta avoimesti puhuminen ja puhumasta päästyään taas puhuminen auttoi kummasti pelkojen lievittämisessä. Pelko ei ollut kadonnut kokonaan, mutta enää se ei maannut suurena kivenä rinnan päällä. Se oli hallittavissa, koska olin saanut siihen välineet ja tiedon kuinka niitä käyttää.

Kurpitsalyhtyjen ja kummitusten aikaan, tasan viikko lasketun ajan jälkeen se sitten alkoi. Moottoritie, jolla kurvailu päättyisi meidän toisen lapsemme tapaamiseen. Ennen sairaalaan lähtöä kävin suukottamassa nukkuvan esikoisen ja käytin ehkä turhan pitkän tovin kengännauhojen sitomiseen. Pelko jäi taka-alalle ja sen yli käveli innostunut jännitys. Mieleen ei mahtunut ainoatakaan ajatusta siitä, etteikö tältä matkalta palattaisi kotiin.

9 tunnin kuluttua sairaalan summerin painamisesta matka päättyi siihen, että meidän rakas lapsi nostettiin vanhempiensa ihasteltaviksi. Mikään niistä kauhuskenaarioista ei toteutunut. Siinä me oltiin kolmestaan ja kaikki oli mennyt hyvin. Tosin, istukka oli meistä molemmista ällö.

Up yours, horror partus. I won.

 

Ensi kertaan,

Toodles!