Päiväkodin täti. Friend or foe?

Päiväkotien pihat täyttyvät hiljaisemman kesäajan jälkeen jälleen lapsien riemunkiljahduksista ja liukumäkeen saattaa joutua pitkästä aikaa jonottamaan. Tänäkin syksynä moni lapsi astui päiväkodin portista sisään elämänsä ensimmäisen kerran. Lasta tilanne saattaa jännittää. Mutta kuinka asiaa käsittelee leijonaemo tai -isä?

Meillä palattiin päiväkotiin vajaa kaksi viikkoa sitten. Kuljettiin lapsen kanssa käsikkäin uutta reittiä tuttuun päiväkotiin, tuttujen tätien luokse. Lapsi oli kysellyt jo jonkin aikaa että missähän tädit mahtavat olla. Oli puhuttu, että tädinkin ovat kesällä jossain vaiheessa lomalla, niinkuin lapsikin. Lyhyen matkaa lapsi otti juoksuaskelia päästäkseen portille. Yhtä innoissaan hän on päiväkodista joka aamu.

Ymmärrän lapsemme olevan ehkä hiukan poikkeuksellinen tietyllä tapaa. En ole koskaan joutunut raahaamaan itkevä lasta päiväkotiin. En ole se äiti, joka sydän syrjällään kuuntelee päiväkodin tuulikaapissa lapsensa lohdutonta itkua. Odottaa epäluuloisena, että loppuuko se koskaan, Samalla käyttäen hirveän määrän tahdonvoimaansa vastustaakseen kiusausta juosta lohduttamaan pienokaistaan. Jollain ihmeen ilveellä meidän lapsi on alusta saakka ollut pääasiassa innostunut päiväkodista ja kavereista. Yleensä tahtojen taistelua on aiheuttanut nimenomaan se, että pitää lähteä kotiin. 

Mutta äiti on itkenyt. Ei ehkä ensimmäisenä päivänä lapsen lähtiessä kotiovesta isänsä kanssa se ylisuuri tarhareppu selässään. Mutta silloin, kun mieleen hiipii ajatus siitä, että onko sillä lapsella kaikki hyvin, kun äiti ei ole lähellä. Entä jos lasta kiusataan? Entä jos jotain sattuu? Voiko lapsi karata päiväkodista?

Muistan, kuinka hermoilin silloin, kun lapsi tuli kotiin mustelma silmäkulmassaan. Jotain oli sattunut leikkien tiimellyksessä, mutta koska esikoinen sattuu olemaan "ei tuu verta, ei koske"-mentaliteelilla varustettu, ei kukaan ollut sattumusta huomannut. Miten kukaan ei huomannut? Iski turvattomuuden tunne lapsen puolesta ja hetken näin kauhukuvia lapsesta mitä hirveämmissä onnettomuuksissa päiväkodin pihalla. Kunnes havahduin ja muistin, että lapsella on ollut mustelma miltei samassa kohtaa ennenkin. Ja silloin se oli tullut, kun päät kolisivat oman kodin leikkipaikalla. Siis minun vahtiessani. 

Niinpä.

Sen jälkeen lapsella on ollut muutama kuhmu ja mustelma raisujen leikkien tiimellyksessä. Kerran mennessäni hakemaan lasta päiväkodista, kertoi hoitaja  hiukan varovaisesti, että nyt sattui niin että muksumme on yksi niistä muutamasta lapsesta, jotka päättävät kerran talvessa kokeilla kuinka kieli tarttuu metalliin pakkasella. Hän kertoi, että huomasivat nopeasti, mutta lapsi otti ja riuhtaisi kielen irti liukumäestä. Hoitajan äänensävystä kuuli, että uutinen on kerrottu ennenkin ja että sitä ei aina oteta kamalan hyvin vastaan. Totesin, että jopas on taas ollut touhut ja tuumin ääneen, että jospas lapsi nyt sitten muistaisi jatkossa että puhelinpylvästä ei suukotella (ei muistanut).

Tämän päiväkotitaipalleemme aikana olen oppinut kantapään kautta sen, että lapsestamme pidetään päiväkodissa huolta. Vahinkoja sattuu, mutta niitä sattuisi kotonakin. Meidän päiväkodissamme luottamusta lisää se, että vanhemmalle välittyy selkästi kuva siitä, että lapsen touhuja seurataan. Päiväkodista kerrotaan joka päivä, kuinka lapsen päivä on mennyt ja mitä tehtiin. Lapsen kanssa tekemisissä olevat aikuiset kykenevät jotenkin ihmeen kaupalla pitämään mielessään yksityiskohtia jokaisen lapsen päivästä. Niin, siellä päiväkodissa tosiaan on niitä muitakin lapsia. 

Muita lapsia, joiden vanhemmat haluavat myös lapselleen parasta huolenpitoa.

Opintaipaleen alkumetreillä sekä vanhempi että lapsi on uuden tilanteen edessä. Lapsen jäädessä päiväkotiin, jää vanhempi helposti miettimään, että mahtaako se jälkikasvu pärjätä siellä päiväkodissa. Välittääkö se hoitaja nyt juuri meidän lapsesta tarpeeksi ottaakseen huomioon, että juuri meidän lapsella on rutiineja, joita pitäisi noudattaa? Että meidän lapsi laittaa kumisaappaat kurahousujen päälle eikä alle? Tai että meidän perheessä ei maalata sormiväreillä? Kuunteleeko se aikuinen meidän lasta, vai jääkö lapsi yksin suruinensa? 

Olo voi olla epävarma ja päiväkodin alku voi tuntua jopa ahdistavalta. Pienikin virhe voi tuntua maailmanlopulta ja se hymyilevä päiväkodin täti muuttuu vanhemman silmissä välinpitämättömäksi ja kylmäksi ihmiseksi joka hukuttaa juuri sen meidän lapsen osaksi tasapäistettyä lapsilaumaa. Lapsella on väärät housut jalassa sisäleikeissä tai kakkavaippa housussa, kun pitäisi lähteä kotiin. Kurahousut on laitettu jalkaan, vaikka nimenomaan aamulla sanoit, että ne hiostaa ja pelkät välikausihousut riittävät. Sukat on sullottu viereisen lapsen naulakkoon. Eikö ne sitäkään osaa?

Koska stressiä päiväkodin aloituksesta saattaa olla jo valmiiksi, näistä pikkujutuista saattaa tulla tuohduttua kohtuuttoman paljon. Siinä sitten helposti tiuskii niille päiväkodin tädeille. Samalla miettii itsekseen, että miksi se nyt ei tuotakaan tajua vaikka tämän piti olla itsestään selvää. Olenhan toiminut näin jo vuosia. Omaa lastaan haluaa puolustaa kaikin tavoin. Eikä sitä kukaan kielläkään, pitäähän jonkun siellä lapsen päädyssä ollakin.

Mutta kun siinä raivokkaasti lastaan puolustaa, saattaa jättää huomaamatta, että siellä lapsen päädyssä on joku muukin. Nimittäin se päiväkodin täti. Päiväkodissa saatetaan tehdä asiat hiukan toisella tavalla, kuin kotona, mutta lopputulema on silti sama. Lopputulos saattaa olla itse asiassa jopa parempi, kuin mitä se olisi lapsen nyhjätessä kotona päivät pitkät äidin tai isän kanssa. Päiväkodin aloituksesta ei tarvitse tehdä stressaavaa ja ahdistavaa. Ei edes vanhemmalle. Kaikkein vaikein tehtävä on päästää irti ja luottaa päiväkodin henkilökuntaan, joka suurimmassa osassa tapauksista osaa hommansa erittäin hyvin. Kurahousujen "väärin" pukeminen ei ole merkki siitä, ettei lapsesta välitetä, ja kakan se lapsi on saattanut rykäistä pöksyynsä sillä sekunnilla kun äiti astui päiväkodin tuulikaappiin. Aivan kuin kotonakin. Päiväkodin täti on lapsen puolella, aivan kuin sinäkin. On aika paljon omasta asenteesta kiinni, millaiseksi oman (ei siis lapsen) päiväkotikokemuksensa muovaa.

Sitä lasta nimittäin kiinnostaa pääasiassa se, että onko ulkovarastossa tarpeeksi polkupyöriä.

Kannattaa siis ottaa rauhallisesti tässä(kin)n asiassa. Ei karhutkaan remua koko aikaa, ne syö välillä puolukoita.

Millaisia kokemuksia teillä on päiväkodin aloituksesta? (omia ei tartte yrittää muistaa)

Ensi kertaan,

Toodles!

Ps. Klikkaahan tuossa alhaalla olevaa tähteä jos teksti miellytti :)