2,5 h hukkaanheitettyä aikaa

En ole kultturelli. En saa kammiovärinää siitä, että joku on puhdistanut maalipensselinsä kankaaseen tai roiskinut sementtiä alustalle. En kuuntele minkään sortin kiekumista vain siksi, että se on taiteellista. Pikkurillini ei nouse edes hienojen nimien edessä.

Olen siis mitä parhain teatterikriitikko. Puhun vain siitä, mitä omilla silmillä näen ja korvilla kuulen. Tiedän. Tällainen lähestulkoon makaaberi lähestymistapa ei ole kulttuuripiireissä toivottava. Tekotaidepiireistä viis veisaan.

Näihin vuosirenkaisiin olen ehtinyt käydä teatterissakin. Mieleeni on jäänyt kolme Kansallisteatterin esitystä, kaikki useamman vuoden takaa: Oppineita naisia, Ihmisiä hyvinvointivaltiossa ja Kutsumattomia vieraita.

Päälimmäisin muisto on, että Oppineita naisia -esityksessä sai nauraa. Näyttelijöiden suoritukset olivat viimeistä peruukinheilautusta myöten harkittuja, tarina eteni ja mieli ahmi jatkoa. Lundanin teokset pistivät suoraan sydämeen. Paha olo ja epätoivo tarttuivat katsojaan ja tarina kietoi otteeseensa. Televisiosta tuttujen näyttelijöiden arvostus nousi uudelle tasolle. Ilmeet, eleet, läsnä siinä hetkessä. Huikeaa seurattavaa!

Kävin tänään Mikkelin teatterissa katsomassa "Kaikki tahtoo rakastaa". Sanotaan, että silloin on parempi olla hiljaa, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa. En allekirjoita väitettä. Makuasioita.

Mitenhän sen nyt muotoilisi, esitys oli pettymys. En tiedä, miten musikaali pitäisi ymmärtää, mutta parituntinen kaksinuottista teatterihuutolaulua oli minulle liikaa. Lauluissa saattoi olla sanomaa, jopa juonellista kehittelyä, mutta se hukkui laivakaraokeen.

Entä sitten ne kehitysvammaiset "prinsessa-aitiolaiset". Sen täytyi olla hyvä vitsi, koska minua ei naurattanut. Kehitysvammaiset katsovat, kun tavikset näyttelevät? Inkluusio on jotain muuta kuin kulisseissa istuttaminen.

Mikkeliläiset tarinat, nuo näytelmän etukäteenmainostetut ydinsisällöt, hajosivat jonnekin tavoittamattomiin. Jotain välähdyksenomaista kerrontaa olin väleissä tunnistavinani, mutta tarinoiden varsinainen kehittely unohtui. Yllättävintä oli se, etteivät nuo irralliset kertomukset rakentaneet mitään yhteistä. Juoni, tuo tarinan keskeinen elementti, oli ilmeisesti unohtunut. 

Vauvoja kyllä tuntui syntyvän vähän siellä, täällä. Tähän väliin huutolaulua. Ja tepasteleva Mannerheim.

Lavastukselliset innovaatiotkin oli käytetty viiden ensimmäisen minuutin aikana. Jos näytelmä kertoo Mikkelistä, odotin jonkinlaista tunnistettavuutta myös kulisseista. Roikkuvia pyykkejä, siinä mikkeliläisyyden kovin ydin?

Knoppi: Vuoden taiteilija 1992 eli juuriltaan mikkeliläinen Marja Kanervo järjesti aikoinaan Retretissä näyttelyn, jonka ydin oli pyykkinarulla roikkuvat pyykit. Ehkäpä siinä oli tämän teatteripläjäyksen ydin. Ai missä? Mistäs minä tiedän.