Alkuinnostuksen unohdettu potentiaali

Facebook ei armoa tunne. Joka aamu se kaivelee vanhoja ja roiskauttaa silmille milloin lasten ensiaskelia, milloin lomamatkafiiliksiä tai arjen jupinoita. Välähdyksiä vuosien takaa. Mukavahan se on muistella pientä tuttisuuta ja onnistunutta juustokakkua.

Syksy on minulle uusien alkujen aikaa. Viime päivien menneisyydet ovatkin liikkuneet uuden työn ympärillä. Olen ollut kuin pieni lapsi, tikkari kourassa.

Seuraavassa hetkessä tikkari on pudonnut hiekkaan. Sitä eivät onnea ja iloa hehkuttavat päivitykset tiedä tai muista. Vanhan suomalaisen sanonnan mukaan on parempi olla hiljaa silloin, kun ei ole mitään hyvää sanottavaa.

Työpaikkailmoitukset ovat petollista luettavaa. Työnhakijana sitä peilaa itseään esitettyihin lauseisiin, pohtii mahdollisuuksiaan ja luo mielikuvia työyhteisöstä. Tuolla minä haluan työskennellä, tuolla minä voin toteuttaa sitä, mitä sisimmässäni haluan. Aidosti, oikeasti ja selkä suorana.

Työnhakuilmoituksissa rakennellaan supermiehiä, ihmeihmisiä, joilla on linnun kyky lentää ja mustekalan kädet. Unohtamisen taidosta ei uskalleta sanoa sanaakaan. Ja vain sillä on merkitystä.

Työn saadessasi olet iloinen, olet päässyt sankariluokkaan. Sitten koittaa se päivä, kun työnhakutilanteessa kokemasi tunteet osoittautuvatkin harhaisiksi. Huomaat olevasi laumassa yksin ja ulkopuolella. Nyt olisi unohtamisen taidolle käyttöä.

Se ei ollutkaan hyvä, että olit käynyt kouluja. Eihän näitä asioita kirjaviisaudella tehdä. Kokemus on hyvä, mutta kokemattomuus parempi. Ydinperhekin on kirosana, jota ei oikein sovi lausua missään yhteydessä, ettei vain tule toisille paha mieli. Äitiyskään ei ole oikein hyvä juttu, sillä oma henkilökohtainen kokemus on aika heikko asiantuntijuuden mitta. Opettajapätevyyskin on kouluttajahommissa vähän niin ja näin.

Jonain päivänä huomaat kysyväsi itseltäsi: miksi olen tässä? Omassa näkymättömyydessäni.

Se, joka menneitä kaivelee, sitä tikulla silmään – tikkua koneeseen ja vanha työpaikkailmoitus ja oma työnhakuteksti nenän eteen ja sisälukutaidon mittapuuksi. Siitä löytyy syy.

Valitettavaa on, ettei tänäkään päivänä vielä ymmärretä, minkälainen kehittämispotentiaali alkuinnostukseen sisältyy. Yrityksiä kehitetään, kiihdytetään ja sparrataan yhä parempiin ja tehokkaampiin tuloksiin, mutta muistetaanko kysyä, miksi juuri sinä olet tullut tänne?

On helppo tuudittautua kehäpäätelmiin ja umpikujaratkaisuihin lisäämällä viikkotyöaikaa ja perustamalla muutama uusi esimiesvirka valvomaan työsuoritteita ja tupakkataukoja. Kontrolliin on aina aikaa, innostuksen tutkimiseen ei.

Kehittävän työntutkimuksen näkökulmasta työpaikkailmoitukset ja työhakemukset ovat mitä parhain ja kiehtovin työn tutkimuksen dokumenttiaineisto! Minkälaiset asiat yrityksessä houkuttavat, miten työnhakija on nähnyt omat vahvuutensa suhteessa tehtävän vaatimuksiin ja mitä hän on odottanut työltä? Jokainen työnhakija kokee, että hänellä on annettavaa! Sitähän työhaastattelussakin kysytään.

Entä miltä nuo ajatukset maistuvat nyt, kokemuksen läpi katsottuna?

Työhaastattelussa ei tosin kerrota sitä, otetaanko ajatuksesi vastaan. Taas tarvitaan unohduspulveria.

Uskon, toivon ja rakastan, että alkuinnostuksessa piilevä voima kyetään vielä jonain päivänä tunnistamaan ja tunnustamaan yhdeksi keskeisimmäksi työhyvinvoinnin alkulähteeksi. Tähän minulla ei ole tutkimusviitteitä ja lähdeliitteitä, tiedän sen kokemuksesta. Meistä jokainen tarvitsee innostuksen kokemuksia! Ja kuinka rohkea olisikaan se esimies, joka irtisanoutumisen hetkellä uskaltaisi kaivaa esille työntekijän työhakemuksen ja kysyä rehellisesti ja luottamuksen ilmapiirissä, miksi toiveet ja todellisuus eivät kohdanneet. ”Rohkeaksi ihminen kehittyy vain tekemällä rohkeita tekoja.”

Siksi rohkein on se esimies, joka uskaltaa myös kuunnella työntekijän vastauksen.

Iloa ja innostusvirtaa tulevan viikon haasteisiin!