Dynaamiset kehittäjät ja klemmarinkesyttäjät

Sanotaan, että julkisen sektorin hommissa aamupäivä menee klemmareita sotkiessa ja iltapäivä niitä järjestellessä. Työtä riittää ja kiire painaa päälle. Perustehtävää tuetaan muutamalla nyökyttelypalaverilla, rajojenvartiointiverkostotyöryhmällä ja joo-joo-tiimiaamupäivällä. Ilman esimiesvalmennusta ja yksilötyönohjausta ei näistä tehtävistä selviä.

Et usko julkisen työn tehottomuuteen? Perustappa yritys ja asioi PRH:n kanssa, saattaa mieli muuttua. Sähköisen asioinnin aikakautena kusti polkee ja posti kulkee, mutta asia ei etene mihinkään. Kirjeenvaihtoa käydään viikkokaupalla asiassa, joka olisi hoitunut yhdellä puhelinsoitolla. Se on aika pelottavaa, vieraille ihmisille soittelu. Järjen ääni ei paljoa paina, kun ”meillä on tällainen toimintatapa”. Ja sen toimintatavan käyttöönoton jälkeen on käyty kuussa. Ei ole tultu maahan.

Turhanpäiväisten kirjeiden postittelulla on työllistävä vaikutus. Olkaamme siis iloisia kirjeistä. Seuraavaan PRH:n kirjeeseen laitan ruusunpunaisen post it -lapun: "kuva olis kiva ylläri". Liitän mukaan tarravaihtarin. Koirateemaan sopivan.

Samaan aikaan julkisen talouden tehottomuuteen isketään nostamalla päivähoidon lapsiryhmäkokoja ja vanhusten määrää per lähihoitaja. Ei mene tasan tuottavuuslaskelmat. Ymmärrän senkin; "minä, yksi, kaksi, kolme" -laskutavalla tehokkuusvaade ei osu omalle kohdalle.

Klemmarinkesyttäjän jo tunnemmekin, mutta kuka on tuo dynaaminen kehittäjä?

Viihdyttäkää tekin itseänne työpaikkailmoituksilla. Mahtavia tarinoita ”meistä”, meidän vahvasta arvopohjastamme ja upeasta työotteestamme, jolla raivaamme tien menestykseen. Liity kasvavaan huippujoukkueeseemme!

Ja sitten kun saat paikan, huomaat, että olet sananmukaisesti astunut paskaan. ”Me tiedämme jo kaiken”, joten ainoa kehittämisen paikka on todellakin se klemmarilaatikon sijainti työpöydän oikeassa tai vasemmassa laidassa. Ihan saat itse päättää ja kokeilla eri vaihtoehtoja. Voit vaikka laatia raportin kokeiluistasi. Avoin, tulevaisuusorientoitunut ja työhönsä sitoutunut yhteisö onkin lauma jamppoja, joille suoraselkäisyys on pelkkä jumppaliike. Eipä ole tullut jumppailtua, työoloissa, trikoissa. Ne on riskillä rumat.

Työpaikkailmoituksen ja työn saamisen välissä on edelleen pieni kapeikko. Ei siis tarvitse pelätä, että työtä haettuaan joutuisi töihin. Rehkimään. Kapeikkoa kutsutaan myös koulutus- ja kokemuspohjaksi, ”hyvätyyppiydeksi” ja soveltuvuudeksi. Kivoja konsulttisanoja.

Käytännössä tuo kapeikko täyttyy kaikenlaisista jutuista, tosista ja valheista, joita ihmiset toisilleen kertovat. Todistuspätevyyksillä ei ole mitään merkitystä, kun toveri jo tietää asiat.

Työnantajat ovat silti reiluja kavereita. He kysyvät suoraan, kuinka monta lasta sinulla on ja minkä ikäisiä he ovat. Voivat sitten ihan itse päätellä, kuinka paljon lapsen sairastaminen tulee heille maksamaan. Tuttavallisiksi heittäydyttyään nämä työnantajaeliitin edustajat tiedustelevat myös miehen ammattia ja työpaikkaa. Miestä kiinnostaa miehen mitta. Yritä siinä sitten nostaa kättä ja piipittää, että minä se työtä haen, ei minun mies eikä lapset...

(Haen työtä lapsilleni sitten 10 vuoden kuluttua; suoraan kaupungin kesätöiden iskuryhmästä, siitä porukasta, jonka sukunimistä ei puhuta.)

Parasta oli, kun nämä samat kysymykset miehestä ja lapsista esitettiin myös sellaisen järjestön työhaastattelussa, joka itse on toimivinaan ”väkivaltaa” vastaan. Tässä tapauksessa selvisi sekin, että tasa-arvovaltuutettu on pelkkä nimi puhelinluettelossa. Tai pitäisikö tässä yhteydessä todeta: pelkkä klemmarinkesyttäjä.

Lopputiivistys. Reilut kymmenen vuotta sitten istuin helsinkiläisen omakotitalon olohuoneessa, katsoin upeaa merinäköalaa. Olin päässyt naisryhmään. Kotimatkalla jo pitkään toiminnassa mukana ollut nainen sanoi, että ”tuon” (johtajanaisen) kanssa voi päästä pitkälle. Silloin en ymmärtänyt sanottua vaan jatkoin matkaani onneni ohi. Nyt tiedän. Se oli politiikkaa. Se on politiikkaa.