Esikoispoikani, Sinä lennät!

"Haluatko, että äiti tulee Sinun kanssasi koululle odottamaan kellonsoittoa?" Näin jo itseni seisomassa oppilaitoksen ovien edessä, pienen reppulaisen kanssa.

"En"

Muutaman minuutin kuluttua toistan kysymyksen, maanittelevammalla äänensävyllä: "Haluatko, että tulen Sinun kanssasi odottamaan koulunalkua?"

"En"

Maanantaiaamu, ekaluokkalaisen kolmas koulupäivä ja oppitunnit alkavat klo 10.00. Olemme sopineet, että vien pojan aamulla kouluun. Keskustelumme lopputuloksena saan siis viedä pojan Rantakeitaan pihalle, mutta koulualue ei kuulu äidille.

Katselen tuulilasin läpi pienen reppulaisen tallustelua kohti koulua. Ihailen määrätietoista askelta. Poika ei katsele peräänsä. Itken. Poikani, Sinä lennät! Jokaisella pienellä siiveniskulla olet yhä kauempana. Silti kannan Sinua sydämessäni, koko päivän. Ikuisesti.

Ei ole helppoa palata reilun seitsemän viikon lomalta takaisin töihin, kun mieli myllertää ja ajatus kimpolee asiasta toiseen. Pöydällä on viisi muistikirjaa, kalenteri ja pino post it -lappuja, enkä silti tiedä, mitä hyvä äiti tekisi juuri siinä hetkessä. Tarkkailen kelloa, mietin pojan siirtymää koulusta iltapäivätoimintaan ja vastaan sähköposteihin. Suu puhuu kohtaamisista, silmät katsovat kohti, mutta mieli on jossain muualla.

Olen usein sanonut, ettei minulla ole "työminää" sen enempää kuin "kotiminääkään". "Älä ota sitä henkilökohtaisesti" on ollut mielestäni käsittämättömin typeryys, mitä olen koskaan kuullut. Miten muuten ihminen voisi asiat kohdata kuin henkilökohtaisesti? Tänään olen toivonut, että minulla olisi työminä, sellainen uniformun kaltainen suojamuuri, jonka taakse voisin paetaa ja joka syöltäisi suustani vain viisaita sanoja. Työhuoneen naulakossa oli vain muovipussi ja pakkaskelejä odottelevat lampaankarvatossut. Ei niillä muureja rakenneta.

Mieheni tapasi kotimatkalla tuttavan, joka kysyi poikamme koulunalusta. "Hyvin on mennyt", oli mies vastannut, "mutta äidillä ottaa koville". Rakkaushan se polttelee, sydänalassa. Kyllä sen toinen äiti tietää.