Essoten työhaastattelut - laaduttomuustakuulla!

Ristus mikä reissu.

Kävin Essotella LAPE-hankkeen koordinaattorin työhaastattelussa. Tai vartinhan se kesti, haastattelu. Tuosta kestosta voi jo tehdä omat päätelmänsä. Piiri pieni pyörii.

Taas samat kysymykset, sama haastateltavakohtaisesti täytettävä ruudukko. Sama kysymysten esittäjä luki samat kysymyksen muotoon kirjatut lauseet lomakkeestaan ja teki mustekynällä merkintöjä niin kuin kunnon sihteerikön kuuluu. Ihan niin kuin viimeksikin.

Ja sitten ne pakosta paikalle raahatut. Johtava virkamies, joka istui kysymättä mitään. Sama virkamies jo melko monetta kertaa saman nenän edessä. Missähän menee hyvän hallintotavan rajat ja mistä virkamiesaseman väärinkäyttö alkaa? Sitä voi työnhakuleikeissä pyörivä työtön ihmetellä. 

Kolmantena "haastattelijana" oli sitten tuleva esimies, projektipäällikkö, joka ei saanut katsettaan irti muistiinpanovihostaan. Olisi ollut kiva ylläri, jos alaistaan valikoiva esimies olisi edes katsonut haastateltavaa, saati esittänyt kysymyksiä. Yhteistyötähän tässä oltiin rakentamassa. Vai oltiinko?

Kertoo ihmisesetä paljon, jos ei pysty edes silmiin katsomaan. Kyllä minä edellisessä työelämässä tapaamani ihmiset muistan. Ja sen, millä nuotilla levy silloin soi. Pienissä piireissähän täällä liikutaan. 

Vai olenko vain vanhanaikainen kuvitellessani, että tietyistä organisaatioista tulevat ihmiset ovat "sisimmältään" tietynlaisia?

Minunhan pitäisi lähteä papiksi. Teologiaakin olen lukenut, joten ei muuta kun lisää usvaa putkeen, papin tutkinto takataskuun ja raamatun voimalla ja viran suomin valtuuksin tuomitsemaan helvettiin kaikki poikkiteloin tielle asettuvat. Jonoa riittäisi ja istumapaikat täyttyisivät aika nopeasti. Siis siellä lieskaisemmalla puolella. Sitäkö se on?

Olen vanhanaikainen. Pari päivää on naamakirjassa pyörinyt viideo, jossa Aftonbladetin julkaisemassa pätkässä hoitajat pahoinpitelevät vanhuksia. Ajatus siitä, että hoitoalan ihmiset jotenkin kunnioitaisivat toisia ihmisiä ja elämää yleensä, on joutanut romukoppaan.

Sitähän se on. Se, kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Ja kun leipä loppuu, alkaa uuden laulun metsästys.

Johan harhapolkua pukkasi. Niin tai näin, näistä lähtökohdista rakennetaan Mikkelin alueen lapsiperheille "uudenlaisia" palveluita, joiden punaisena lankana toimii asiakaslähtöisyys. Jos organisaatiota edustavan ja johtavan tahon asenne työnhakijoihin on tämä, ei paljoa ole luvassa. Ei matalan kynnyksen palvelut rakennu sillä, että nostetaan itsensä alustalle. Paitsi täällä myhäilevässä Mikkelissä.

Haastatteluun kuului myös pieni ryhmätehtävä, jonka aiheena oli hankkeen avajaistilaisuuden järjestäminen. Valitettavasti en mahtunut hakijakollegoideni kanssa samalle planeetalle: en kumartele hienojen ihmisten nimiä, vierastan auditorioita enkä ihannoi screenejä.

"Vahvistetaan hyvää" on erinomainen hankkeen lähtökohta. Se kertoo vain siitä, ettei toimijoilla ole lainkaan kykyä itsereflektiiviseen työotteeseen, toimijat ovat täysin kuuroja kokemuksen äänille ja mikä pahinta - toimijat eivät lainkaan tiedä, minkälaisessa arjessa lapsiperheet elävät. Ehkä ihan hyvä niin. Paras hanke syntyy silloin, kun kokemuspohja puuttuu ja käsitys todellisuudesta on muiden luetteloima.

Valitettavasti olen myös pienten lasten äiti, ja kokemuksesta tiedän, ettei tässä kaupungissa ole paljoakaan sitä hyvää, mitä kannattaisi vahvistaa. Kunta sälyttää vapaaehtoistoimijoille omia perustehtäviään (ja järjestöt nauttivat tästä tärkeyden tunteesta), "palvelupolut" ovat pelkkiä sokkeloisia säntäilyjä sinne ja tänne, kukaan ei kanna vastuuta asiakasohjauksesta, lähipalvelut lakkautetaan.... lista on loputon.

Onneksi Essotella on varaa hankkia perheentalon julkisivuun taideteos. Joku sellainen koivumetsä. Kun kulissit on kunnossa, ei kukaan huomaa, että sisällä takkuaa.

Kysyin haastattelun lopuksi, miten hankkeen arviointi suoritetaan. Siihen on jo olemassa taho. Siis taho, joka on hankkeessa alusta asti mukana. Juuri näin. Varmaa siis on, että hanke on hyvä ja onnistunut.

Se siitä Essotesta. Mitään ei tietenkään ole haastattelun jälkeen kuulunut, sehän on talon tapa. Leikitään työnhakuleikkiä, mutta selkäranka putoaa kalsonkeihin, kun olisi vastausten paikka. 

Onni onnettomuudessa: vilkaisin männäpäivänä avoimia työpaikkoja ja nyt kyllä haettavaa riittää! Ei lopu työttömän tarina :)