Haasta itsesi: Lue!

Katriina Järvisen ja Laura Kolben LUOKKARETKELLÄ HYVINVOINTIYHTEISKUNNASSA (Helsinki: Kirjapaja, 2007) on todellinen makupala lukijalle, joka haluaa haastaa itsensä ja vallitsevat käsityksensä suomalaisesta, tasa-arvolle rakentuvasta hyvinvointiyhteiskunnasta. 

”Katriina Järvinen on helsinkiläinen valtiotieteen lisensiaatti, kulttuuriantropologi ja sosiaalipsykologi, joka opettaa Helsingin yliopiston Avoimessa yliopistossa, ja toimii psykoterapeuttina ja kouluttajana. Tutkijana ja yhteiskunnalisenakin vaikuttajana tunnettu Laura Kolbe toimii Helsingin yliopistossa Euroopan historian professorina .” Näin kirjan kustantaja luonnehtii teoksensa päähenkilöitä. Sisällön kannalta mielenkiintoisempaa on, että Katriina on lähtöisin helluntalaisuskovaisesta työläisperheestä, Laura keskiluokkaisesta, porvarillisesta kodista. Kirjan sisältö rakentuu paitsi kirjoittajiensa luokkaitsereflektioon myös heidän haastattelemiensa 30–50-vuotiaiden ihmisten menneisyyteen ja sieltä nouseviin luokkakokemuksiin.

Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa -teoksesta löytyy googlettamalla runsaasti kirja-arviointeja ja muita kannanottokirjoituksia. Sanoma on yhteinen: lukijoita on viehättänyt tapa, jolla työläistaustainen Katriina kuvailee luokkaretkeään sivistyneeseen, porvarilliseen keskiluokkaan. Tähän luokkastatusmuutokseen, roolikokeiluihin ja identiteettityöhön viehätyin itsekin niin, että vietin tunteja omaa taustaani, lapsuuttani ja parisuhdettani pohtien, heureekkoja kokien ja surutyötä tehden.

Olen ollut luokkaretkellä vuodesta 1998 lähtien. Sain maisterinpapereista kultaketjun ja 30-vuotislahjaksi helmet. Joululahjapaketista löytyi parfyymia.

Suhteessa työhön olen edelleen jonkinlaisessa välitilassa. Olen opiskellut, koska yliopistoon meneminen näyttäytyi omaa taustaa vasten hienona ja tavoittelemisen arvoisena. Opiskelu itsessään on ollut äärimmäisen kiehtovaa. En rehellisesti sanottuna edes tiedä, osaanko tavoitella "koulutustani vastaavaa työtä". Vieroksun kalenteri kourassa kuljeskelevia asiantuntijoita, jotka pyörittelevät papereita päivästä toiseen ja nautiskelevat verkostokahveja.

Samaan aikaan hellittelen ajatusta itsestäni kirjottajana, jopa kirjailijana, vapaana kaikista auktoriteetin, sensuurin ja paremmintietämisen kahleista. Lapsena meillä oli omatekoiset toppahousut ja keräsimme mustikoita marja-autolle vietäväksi. Duunariveri virtaa minussa.

Kirja herätti myös kysymyksen roolinoton ja luokkataustan välisestä yhteydestä. Opiskelujen aloittaminen oli itselleni melkoisen myllerryksen aikaa. Akateemisuus oli jotain hienoa, ja muistan elävästi sen syyskuisen päivän vuonna 1998, kun marssin ostamaan harmaita jakkutakkeja vain siksi, että oppineet tekevät niin. Kuinka hienoksi itseni tunsinkaan tepastellessani Keltinmäestä keskustaa kohden kopinakantakengissä. Sen jälkeen en ole kokenut jakkutakkeja omakseni.

Toinen hauska sosiaalisen määrittelyn ja asemoinnin kokeilu liittyy myös opintojen alkumetreille, kun vastoin kodin perintöä hakeuduin Kokoomusnuoriin. Hyvä seura ja tekemisen meininki, olihan siinä jotain poliittista sanomaakin. Samaan aikaan kokoomushaihatteluiden kanssa en edes miettinyt osallistumista maisteripromootioon, sormuksista nyt puhumattakaan. Tiesinkö itsekään, mitä halusin olla? Vai oliko luokkaretkeilyn sijaan kysymys roolinotosta, halusta olla akateeminen porvari olosuhteissa, joissa opiskelu rahoitetaan pesemällä paikallisen supermarketin lihamyllyä ja ravinto saalistetaan -50% -laarista.

Minulla ei ollut valkokaulusisää, joka olisi järjestänyt paikan paikallisesta "iskuryhmästä". Jouduin hakemaan ja tekemään työt ihan itse.

Luokkaretkeilyni tärkein näyttämö oli Helsinki, tuo sosiaalisten erojen ja performatiivisen minuuden kehto. Asuimme mieheni kanssa valmistumiseni jälkeen kuusi vuotta ITÄ-Helsingissä; juoppojen, hullujen ja muuten vain syrjäytyneiden keskuudessa. Helsingissä asuinpaikkojen väliset erot ovat selkeitä jopa niille, joilla koko elämä on hukassa: ihmisen arvo rakentuu asuinpaikan ja perintöasunnon mukaan silloinkin, kun viina vie ja maksa natisee. Mutta se, että asut ”isoroballa” antaa elämälle merkityksen. ”Asuinalueiden erot ei kerro arvovalinnoista vaan siitä, että Suomessa on rikkaita ja köyhiä”, toteavat luokkaretkeilyn kirjoittajat. Ja oikeassa ovat. En kuitenkaan kotiutunut ITÄ-Helsinkiin, mutta en varmaan olisi löytänyt paikkaani Ullanlinnastakaan.

Muutimme esikoisen saatuamme kotiseudulle Mikkeliin. On ollut mielenkiintoista seurata, minkälaiseksi uusi tuttavapiirimme muodostuu, ja minkälaisia valintoja itse kukin on elämässään tehnyt. Nyt asumme ns. hyvällä asuinalueella, keskellä lapsiperheitä. Jäin miettimään luokkaretkeilyn ajatusta siitä, että ihmissuhteissa on kysymys sosiaalisesta vaihdosta: mitä minä annan ja mitä saan vastalahjaksi. Kirjoittajat ovat oikeassa: parhaiten viihdymme ”omanlaistemme ihmisten” seurassa.

Tosin tällä hetkellä en ole ihan varma siitä, mitä ne "meidänlaiset" ihmiset ovat.

Lopputulemana jäin kuitenkin pohtimaan, haluavatko luokkaretken kirjoittajat sittenkään luopua luokkayhteiskunnasta, ovathan he saavuttaneet sen huipentuman. Erilaisuutta saa olla, kunhan sen keskellä ei itse tarvitse elää. Toinen kirjoittajista kuvaa erinomaisesti sitä, miten hän eksyi Helsingin lähiössä pidettyyn vaalitilaisuuteen, ja kauhistui paikalle tulleita alkoholisteja. Kruunuksi ajattelulleen kirjoittaja toteaa, että onneksi harharetken päätyttyä oli mahdollisuus siirtyi takaisin ”omien pariin”.Osaltaan kirja siis enemmänkin lujittaa luokkayhteiskunnan stereotypioita kuin todella yrittäisi purkaa niitä. Luokista voidaan puhua ja kirjoittaa, kunhan ”ne” pysyvät tarpeeksi kaukana.