Jalostuuko kaipuu siivoamalla?

Viimeiset kaksi lomaviikkoa olen siivonnut. Aloitin keittiön kaapeista, jatkoin kodinhoitohuoneen nippelilaatikoihin ja lopulta uskoin kruunaavani urakan järjestelemällä ulkovaraston. Lopputuloksena kassikaupalla roinaa roskikseen, muutama säkki kiertoon ja loput astetta paremmassa järjestyksessä takaisin.

Tänään otin loppukirin ja siivosin pojan huoneen. Legoja kaikkialla; nojatuolissa, sängyn alla, shortsien taskuissa ja pussilakanan välissä. Satukirjoja, joiden repaleisilla sivuilla on uusi kuvitus. Hyllyntakunen täynnä parittomia sukkia ja tyhjä Puuha Pete -aski. Leikeltyjä pahvilaatikoita esittämässä avaruusrakettia ja lentokoneen ohjaamoa. Metrikaupalla rutattua teippiä. Toinen sanoisi, että huone on sotkuinen. Joku toinen näkee pojanmakuista, elettyä elämää.

Olen onnellinen siitä, että meidän kodissa on liitupiirustuksia seinässä ja kynnenjälkiä parketissa. Kaksi lasta ja viiden kuukauden ikäinen Lumi-kultainen ovat tehneet parhaansa.

Silti kaapin perälle hautautuneet farkut sivaltavat. Kokomerkintä 116 cm on suora ja armoton. Kuinka monelle muistolle olenkaan saanut jatkoaikaa varastoimalla vaatteet ”pikkusiskon tuleviin tarpeisiin”. Lähipiiri on kuitenkin pitänyt huolen siitä, että jemmalaatikko on saanut pölyttyä rauhassa.

Väriliidunpätkien ja Aku Ankkojen keskellä suru hiipii puseroon vaikka sitä kuinka yrittäisi siirtää ja siivota alta pois. Äidin ”pitkän matkan poika” aloittaa huomenna koulun. Kaksplussan toimittaja teki meidän perheestä jutun loppuvuodesta 2009 ja laittoi otsikoksi juuri tuon ”pitkän matkan poika”. Otsikko on syöpynyt syvälle sydämeen. Artikkelin aiheena oli lapsen saaminen useamman vuoden lapsettomuuden jälkeen. Kaksi hentoa elämää olimme jo menettäneet. Pieni vauva sylissä sanoinkuvaamaton ilo ja menettämisen pelko olivat joka minuutti läsnä: hengittääkö, selviääkö, teenkö jotain väärin, uskallanko, osaanko, pystynkö?

Olen uskaltanut, osannut ja pystynyt jo lähes seitsemän vuotta. Äitinä olen tehnyt parhaani, usein kompuroiden. Välillä onnistuen. Olen myös oppinut sietämään heikkouden hetkiä. Hyväksyn senkin, etten aina voi tietää kaikkea, en edes seuraavaa hetkeä ja teen vääriä valintoja.

Raastavuudestaan huolimatta siivoamisessa on jotain terapeuttista. Se on konkreettista erontekoa, menneen tunnistamista ja tunnustamista. Se on myös ajan ja tilan raivaamista uudelle. Vähintään sen hyväksymistä, että aika on kulunut, pienen pojan kamppeet jääneet pieniksi ja äidille niin rakkaat lelut hautautuneet romukoppaan.

Itseäänhän sitä leluja ja potkareita silittelemällä hellittelee; sitä tunnetta, kun on ensimmäistä kertaa hypistelemässä bodyja, kangaskuvakirjoja ja nallekuvioituja vuodevaatteita. Kaikki on edessä, kaikki on uutta ja mahdollista. Tänään kuvassa on realistisemmat sävyt, kaikki ei enää palaudukaan lähtöpisteeseen. Äitiysloman aamupäivän kahvihetkiä ei saa takaisin. Jaksaisiko sitä enää, yövalvomisia?

Mitä minä siis oikeastaan suren, voikukkien värjäämä Ilkimykset-teeppari kourassa? Kulunut kesä on osoittanut äidin paikan uudella tavalla. ”Äiti, mä lähden hakemaan Jereä”, kajahtaa ovensuusta samalla kellonlyömällä, kun viimeinen luskikallinen muroja on selätetty. Äidin ei tarvitse keksiä tekemistä, äidin ei tarvitse lähteä pihalle katsomaan pyöräilyä. Äidin ei tarvitse, kun äitiä ei tarvitse. Tuo pieni poika, joka illalla kiipeää syliin ja nauttii siitä, kun voi nauraa äidin kanssa höpöjutuille, pieruille ja iltauinnille, on lähtenyt kulkemaan omaa tietään.

Iloitsen pojan itsenäistymisestä samaan aikaan kun haluaisin palauttaa kaiken ennalleen. Mitä pitemmälle koulutie vie, sitä enemmän tulee vastaan asioita, jotka eivät enää ole äidin tavoitettavissa. On vain uskallettava irrottaa otteensa, vähän kerrallaan.

Ja hyväksyttävä se, että pojan maailmassa on yhä enemmän toisia: lapsia ja aikuisia. Tätähän se on, äidin tie.

Ilon ja onnen hetkiä sekä Taivaan Isän siunausta, sitä toivon kaikille koulutiensä aloittaville! Meille vanhemmille taas toivon levollista mieltä ja rohkeutta seistä omien lasten rinalla! Nyt kun suru on siivottu nurkista pois, näkee taas vähän kirkkaammin eteensä. Juuri sen verran, kuin tänään on tarkoitus.