Kansalaisjärjestö feat. kansalainen - mahdoton yhtälö?

Etelä-Savon alueen sosiaali- ja terveysalan järjestöillä on menossa some-kampanja, jossa hästägeillä #OleHyväIhminen ja #myökehataan kehutaan itseä ja omaa organisaatiota. Tehdään siis kolmannen sektorin kansalaisjärjestöjä tunnetuiksi.

Olen pienten lasten työtön äiti ja jakanut kokemuksiani työnhausta hyvin avoimesti eri foorumeilla.

Pienen puolella olevista, järjestelmää notkeammista ja reaktiivisista "hyväntekeväisyysjärjestöistä" ei ole kuulunut pihaustakaan. Olisihan se aika hurja ajatus, että kansalaisjärjestöstä otettaisiin yhteyttä, esiteltäisiin toimintamahdollisuuksia ja erilaisia työmuotoja. Kansalaisjärjestöt eivät siis eroa viranhaltijabyroista millään tavalla: molemmissa työntekijä istuu pöytänsä takana ja kaipaava kansalainen tulee ajanvarauksella pöydän toiselle puolelle hakemaan yhteisöllisyyttä kuin mitä tahansa muutakin sosiaalietuutta.

Yhteydenoton jälkeen kansalaisjärjestöläinen kirjaa kohtaamisen, kohtaamisessa läsnä olleet tahot, ja kun sama naama ramppaa vuodessa viidesti juttusilla, voitte arvata, onko toiminnalla "tavoitettu 5 ihmistä" vai "tavoitettu 1 ihminen". 

Vain määrä ratkaisee?

Vuosituhannen vaihteessa "Kolmas sektori" oli oma yliopistollinen opintokokonaisuutensa. Luin vanhoja muistiinpanojani - niitähän riittää - ja jo heti toiselta sivulta löysin jotain kiehtovaa: ekonomistinen ja eettinen rationaliteetti kolmannen sektorin tutkimusnäkökulmina:

Ekonomistinen rationaliteetti lähestyy kolmatta sektoria makrotason ulottuvuuksien kautta, jolloin huomio kiinnitetään työllistämiseen, taloudelliseen volyymiin sekä sektorin toimijoiden määrällisyyksiin. Yhteistyösuuntana nähdään valtion keskushallinto sekä politiikan, talouden ja järjestöjen eliitti. Puheenvuorot käytetään talouden kielellä. Syrjäytyminenkin on vain laskennallinen kysymys.

Eettinen rationaliteetti taas näkee kolmannen sektorin tehtävänä eettisten ja pehmeiden arvojen ylläpitämisen sekä kansalaisaktiivisuuden kanavoinnin väylänä toimimisen. Vapaaehtoistoiminnan motiivit ja ruohonjuuritason toiminta ovat niitä laadullisia erityisyyksiä, joita kansalaisjärjestötyössä arvostetaan. Eettisesta näkökulmasta myös toiminnan spontaanius, keskinäinen välittäminen ja joustavuus nousevat keskeiseen asemaan. Julkishallinnollinen byrokratia on kansalaisjärjestötoiminnan vastakohta.

Tuolloin, lähes 20 vuotta sitten, uskottiin, että kansalaisjärjestökenttää tulee lähestyä eettisen rationaliteetin näkökulmasta. Se oli kiehtovaa! Ei palvota rahaa vaan sitä, että ihminen kohtaa ihmisen. Yhteisöllisyys, osallisuus ja oman panoksen jakaminen. Vahvuuden ja heikkouden tunnustamisen ja tunnustamisen mahdollisuus. Apukäsien antaminen vahvuuden hetkillä ja avun vastaanottaminen silloin, kun itsellä on heikko hetki. Ihanne vai utopia?

Paljon on virrannut vettä Vantaassa sitten näiden vuosien. Tänä päivänä järjestöt rakentavat kilvan kuntakumppanuuksia, hakevat erilaisia toiminta-avustuksia milloin mihinkin "yhteiskuntaa pelastavaan" toimintaan (eli tekevät ne kunnan tehtävät, joiden kohdalla "resurssit loppuvat") ja pyrkivät osoittamaan oman toimintansa "ammatillisuuden". Kansalaisjärjestön työtä ei enää arvioikaan kansalainen vaan kunnan virkamies, joka sopimukseen euroja määrittelemällä arvioi työn vaikuttavuuden. Viranhaltija haluaa tuloksia.

Kansalaisjärjestöstä on kansalainen kadonnut. Hyvä Joulumieli -lahjakortitkin jaetaan usein yhteistyössä sosiaalitoimiston kanssa. Saadaksesi kansalaisjärjestön hyväntahdoneleen sinun tulee olla byrokratian kovimmissa ytimissä: sosiaalitoimiston asiakkuudessa. Vasta, kun julkishallinnon virkamies on laskenut käyttämäsi veden ja vessapaperin ja verrannut sitä tulovirtoihin, on oikeus saada hyväntekeväisyysjärjestön apua.

Sosiaalitoimisto on kansalaisjärjestöjen suodatin, objektiivisuuden arvioinnin ruumiillistuma ja oikeudenmukaisuuden vallankäyttäjä. Lahjakortti menee tarpeeseen, kun tarve on sossun arvioima. Ihminen on todistanut virastolle köyhyytensä.

Kontrollitehtävä on puettu yhteistyöksi.

Samaan aikaan tiedetään, etteivät läheskään kaikki köyhyysrajan alapuolella elävät lähde sosiaalitoimistoon mittailtavaksi. He sinnittelevät. He sinnittelevät silloinkin, kun ympäristön mielestä toiminnassa ei ole enää päätä eikä häntää.

Vai onko tässä kysymys luottamuksesta: sosiaalitoimisto valvoo, ettei kansalaisjärjestö jaa etuuksia vain omille sisäpiireilleen? Ulkopuolinen on aina luotettavampi kuin talon sisällä touhuava.

Mistähän minä lähdin liikenteeseen...

Siitä, kun kansalaisjärjestöt mainostavat omaa erinomaisuuttaan somessa ja kontekstista huolimatta some jää näkemättä. Toimijat päivittelevät omia juttujaan, kahvin lomassa ehkä vähän tirskahdetaan "outojen" ihmisten oudoille päivityksille, mutta ei nähdä sitä, että se toinen olisikin jäsenpotentiaalia. Vauvoja syntyy, erityisperheitä muovautuu, ihmisiä jää työttömäksi. Päivitysvirta soljuu silmien ohi, mutta siitä ei oteta koppia.

Jokainen vanhempi on omiaan lapsiperhejärjestöissä, jokainen työtön sopisi työttömien yhdistykseen. Jokainen parvekelaatikoiden kuopsuttelija olisi omiaan viherpihayhdistyksessä. Taipeitaan raaputtavien paikka on ihottumaisissa.

Hiljaisuus.

Vai eivätkö kansalaisjärjestöt toimintakenttämuutoksesta johtuen enää tunnista kohdetta? Palavereja pidetään, yhteistyö- ja kumppanuusverkostoja viritellään ja kalenteri täyttyy erilaisista työryhmistä. Se on vanhan RAY:n mielestä hienoa, verkostoitua. Mukana poukkoilevat virkamiehet tuovat toimintaan uskottavuutta ja samalla saattaa itseltäkin hämärtyä, kuka toimii lähetteiden ja saatekirjeiden maailmassa ja kenellä on mahdollisuus napata ihmistä hihasta. Vaikka siellä somessa.

Kansalaisjärjestöille some on mieletön mahdollisuus: Jos ihminen itse päivittää mitä tahansa tilastaan ja tapahtumistaan, ei siihen tarttuminen ole "tietosuoja-asia". Somevirta on täynnä potentiaalisia jäseniä, tuhansien yhdistysten maassa. Eikä tavallinen kansalainen välttämättä tiedä, että juuri hänen asiansa on jonkun tietyn järjestön kovinta ydintä. Somevirtaan pitää uskaltaa hypätä, tarttua postauksiin ja pyytää kahville! Tai laittaa vaikka yksityisviestiä, jos ei rohkeus vielä riitä kohtaamiseen. Jokaiseen suu- ja sorkkatautiin on olemassa oma yhdistyksensä - kaikki eivät sitä vaan aina itse tiedä. Eikä se ole kansalaisen tyhmyyttä, jos ei osaa etsiä oikeaa järjestöä. Oman alan järjestö toivottavasti tietää ja tunnistaa kohteensa.

Vai mikä siinä on. En tiedä. Hassua on tästä vinkkelistä se, että koiranpentu oli jo luovutushetkellä maksettu vuodeksi Golden Ringiin (kultaisten noutajien rotujärjestö), kasvattajan toimesta. Voi siis vuoden ajan lukea jäsenlehteä ilmaiseksi, tutustua näyttelytuloksiin, perehtyä rodunjalostukseen ja saada monenlaista vinkkiä arjen kysymyksiin. Rekisteröity pentu on jo Kennelliiton tiedoissa, ja omistajatiedot voi toki vaihtaa ilman liittymistä. Mutta kun tulevaisuuteen katsoo, ovi sopivasti raollaan, kannattaahan se nelikymppinen maksaa. Jos vaikka näyttelyistä innostuisi... 

Eihän se ihmisten kohdalla ole sen kummallisempaa, hihasta kiinni ottaminen.