Katso, että lapsellasi on pyöräilykypärä!

Kevätaurinko lämmittää ja fillarit kiiltävät. Lähettäjä istuu roskakatoksen päällä ja laskee "än yy tee nyt". Riemunkiljahdukset täyttävät ilman, kun alle kouluikäiset kaverukset ottavat toisistaan mittaa ajamalla umpikujan kääntöympyrässä niin lujaa kuin ketjuista lähtee.

Kallis fillari, mutta kypärän kohdalla iski nuukuus?

Meillä kypärän käytöstä ei ole keskusteltu. Pyörällä ajetaan vain kypärä päässä. Muita vaihtoehtoja ei ole.

Viime kesä oli opettavainen monella tavalla. Olimme muuttaneet uuteen kotiin, pihassa vilisti uusia kavereita ja pyöräilyreitit houkuttelivat viisivuotiasta huimapäätä. Rälläkkäpyörällä oli lupa ajaa ojissa ja kallioilla, vaihdepyörällä ajettiin pikitiellä.

Yhtenä elokuisena iltana isä lähti hakemaan junioria kaverin luota kotiin, ihan niin kuin aina ennenkin. Kotiin lasketeltiin pientä alamäkeä pitkin; poika edellä, isä perässä. Sitten se iski, kikkailu: jalat tangolle, katse sivulle ja vauhdilla puista lyhtypylvästä päin. Poika lensi suoraan pyörän päältä selälleen. Vasta ostettu pyöräilykypärä ja asfaltoitu pyörätie kohtasivat sillä seurauksella, että kypärä halkesi takaa kahdesta kohtaa.

Poika selvisi säikähdyksellä ja yhdellä reiteen tulleella naarmulla. Kaiken piti olla niin tuttua ja turvallista. Isä mukana, koti näköetäisyydellä, alla vanha tuttu rälläkkäpyörä.  

Mitä olisi tapahtunut, jos kypärää ei olisi ollut? Sitä olen miettinyt monta kertaa. Tulen surulliseksi nähdessäni pieniä, kypärättömiä pyöräilijöitä - eikö heistä kukaan välitä? Siksi toivonkin, että jokainen vanhempi huolehtii lapsensa päähän pyöräilykypärän. Rajat on rakkautta, tässäkin asiassa!